PattU blogstory-series 2020: henkilökuvassa Paavo Pelto

30 maaliskuun, 2020

Aiemmin alkuvuodesta Pattijoen Urheilijat järjesti somekanavissaan kannattajilleen äänestyksen toivotuista henkilökuvista ja voittajiksi äänestettiin Topi Kosonen, Sami Haapakoski, Timo Kallio, Juuso Keski-Koukkari ja Jari Törmänen. Vallitsevan koronaviruspandemian nojalla sarjaa kuitenkin jatkettiin, ensin Antti Mäkelä ja nyt Paavo Pellon henkilökuvan myötä.

Paavo Pelto

Hieman harmittelin Paavo Pellon jäätyä ”jumbo-pleijareihin” PattU Blogstory-series äänestyksissä. Ymmärsin kuitenkin kilpailun olleen tiukka ja täten Pattijoen seuraikonit – kuorrutettuna Juusolla – pyyhkivät luonnollisesti alleen muut pelaajat. Pesäpallokauden kuitenkin siirryttyä koronan vuoksi, päätin ottaa ohjat omiin käsiin ja kirjoittaa lisää henkilökuvia niin paljon kuin vain aikani sen sallisi. Aivan ensimmäiseksi halusin jututtaa Paavo Peltoa.

Seitsemättä kautta Pattijoella starttaava Paavo Pelto kuuluu PattU:n nykyjoukkueen ehdottomiin väriläiskiin ja kärkipelaajiin. Me kannattajat olemme saaneet pientä esimakua Paavon edesottamuksista erilaisten videoiden ja muiden tempausten ohella. Silti minua ja varmasti montaa muutakin on vaivannut krooninen tietopula siitä, että aivan kaikkea emme Pellon Paavosta vielä tietäneet. Kentällä nimittäin tämä kylmänviileä suorittaja hoisi miestä takuu varmasti eteenpäin ja tulppasi MiiluAreenan keskikentän vastustajan kotiutuksilta, mutta mitä muuta hänen elämään kuului?

Soitan Paavolle sunnuntaiseen aamuun keskelle koiran pissattamista. Puhelimessa vastaa hyvin sanavalmis kaveri, jota voisi luonnehtia jo alun perusteella erittäin hyväksi haastateltavaksi tai oikeaksi kirjoittajan ihanne vastustajaksi! Ensin kuitenkin korjattakoon sellainen taktinen väärä, että olin itse siinä muistissa, että Paavo oli 86-syntyneiden ikäluokkaa. Jopas jotakin, mieshän on jo 36-vuotias. Syntynyt siis vuonna 1984.

”Monet eivät tästä minun vauvanaamasta usko, että neljäkymmentä kohta lähenee. Ja muutenkin ärsyttää Pattijoella, että minua pidetään pienenä miehenä vaikka olen oikeasti 179,6 cm pitkä. Okei, kiilassa saattaa näyttää, että olen lyhyt Topi Kososen, Timo Kallion tai Jussi Kemilän rinnalla, mutta onhan nykyjoukkueessa monta minuakin lyhyempää. Marse, Tomppa, Happo, Matikka ja Juuso esimerkiksi.”

Hurri mikä hurri

Paavo Pelto syntyi Vantaalla, mutta ollessaan parin vuoden ikäinen, perhe muutti Kiiminkiin. Paavo oli perheensä vanhin vesa, ja isä elätti jälkeläisiään papin töillä. Kiimingissä ei Pellon perhe ehtinyt kauaa asumaan, sillä perhe muutti Ruotsiin ja tarkemmin ottaen Göteborgiin Paavon ollessa esikouluiässä. Sieltä matka jatkui Ruotsissa kohti pohjoista ja Pellot asettuivat Bodenin kunnan Sävastin kylään. Siellä alkoi Paavon koulutaipale ja ensimmäiset viralliset urheiluharrastukset.

”Sävast oli huippu kylä. Siellä pystyi kävelemään kotoa kaikkiin harjoituksiin. Pelasin jalkapalloa, käsipalloa, jääkiekkoa ja pingistä. Kylillä minua haukuttiin suomalaiseksi ja sitten myöhemmin Suomessa hurriksi.”

Vaikka pesäpallo ei harrastuksena kuulunut vielä pikku-Paavon repertuaariin Ruotsin päässä, äitinsä puolelta laji oli jo geeneissä. Äiti oli Sotkamon Korhosia, ja Sotkamossa Pellot viettivät usein kesänsä mummolan pihalla pesäpalloa pelaten. Sitä paitsi Paavon enoista useampi oli pelannut miesten Superpesistä – Korhosen Ilpo Kiteen Pallon paidassa vaikka ensi alkuun mainiten. Samaisessa mummolan pihassa on moni muukin Jymyn pelaaja käynyt pelaamassa Janne Vuorisesta lähtien. Myös isästään Paavo mainitsee urheilullisen puolen; isän kanssa monet lajit tulivat tutuksi.

Paluu Suomeen tapahtui Paavon ollessa neljännellä luokalla. Perhe palasi takaisin Kiiminkiin ja tarkemmin ottaen Jääliin. Ensin Pellot asuivat vähän aikaa Jäälissä, ja myöhemmin siirtyivät Kiimingin pappilaan. Pave taisikin olla maailman ainoita ihmisiä, joka on asunut elämässään Kiimingin ylä-asteen molemmilla puolin pihaa.

Ruotsissa aloitetut harrastukset jatkuivat myös Suomessa. Pingis ja jalkapallo jäivät pian ala-asteen jälkeen, mutta uutena lajina repertuaariin tuli pesäpallo. Paavo pääsi vetämään päälleen Kiimingin Urheilijoiden ”Jäälin-osaston” pelipaidan ja kahteen kesään joukkue ei voittanut peliäkään. NHLWAM:ista tutun Juho Mannisen sisko toimi joukkueen vetäjänä, mutta pelihommat olivat enempi silloin lystin pitoa kuin pesäpallon treenaamista. Kiimingissä muutenkin jääkiekko oli kultalaji, ja niissä treeneissä luistelutreenit mentiin venäläiseen tyyliin.

”Kuudennen luokan jälkeen menin Lipon junnuihin treeneihin. Olimme kahdestaan yhden toisen pojan kanssa try-outilla ja joukkueenjohto veti meille kahdelle treenit kumpi valitaan. Satuin onneksi voittamaan tuon kilpailun, vaikka palloon en osunut. Joukkueenjohto näki vain, että onpas nopea poika. Olihan minulla tieten varmaan liikunnallista lahjakkuutta, vaikka pesäpalloa en yhtään osannut pelata.”

Murkkuikäinen Pave

Lipon junioreissa Paavon joukkue voitti monena vuotena Suomenmestaruuden. Yleensä voittaminen tapahtui ikäluokan vanhemmissa ja kultaa huuhdottiin niin Seinäjoella kuin Porissa. Paven henkilökohtainen ura alkoi ottamaan nousua kolmannen Lippo-kesän jälkeen ja siitä eteenpäin mies viiletti aina joukkueensa ykköskärjessä. Hihassa komeili numero kaksi ja ulkona pelipaikka oli siepparina.

”Olin aika reikäpää nuorena ja yhdessäkin pelissä minulla ei ollut alla syöksypaitaa vaan normaali t-paita ja silti laitoin maihin soralle. Meidän joukkueessa pelasi mm. Jokisen V-P ja Pelkosen Marko ja menestys oli sen mukaista. Viimeistään silloin kun Vainionpään Mikko otti meidät mukaan omalle training-campille niin tapahtui se iso harppaus. Olisinkohan ollut silloin ylä-asteen jälkimainingeilla.”

Ylä-asteella muutenkin Paavolla piti kiirettä. Äiti kuskasi poikaa pää märkänä ensin Kärppien ja myöhemmin Lipon harjoituksiin. Kesäisin kahdet treenit jääkiekon parissa alkoivat kuitenkin sen verran piiputtamaan muuten niin energistä Paavoa, että pian oli valinnan paikka pesäpallon ja jääkiekon välillä. Jääkiekko ei kuitenkaan jäänyt vaan Kärpät vaihtui Haukiputaan ja Kiimingin yhdistettyyn jääkiekkojoukkueeseen. Varsinaista lajivalintaa Paavo vielä vitkasteli.

Myöhempää pesäpallouraa ajatellen, jääkiekosta on jäänyt Pavelle monia hyviä pohjia mm. treenaamiseen. Punttitreenit ovat kuuluneet noista ajoista lähtien Pellon treenivalikoimaan. Pelto kertoo nostaneensa jo 18-vuotiaana rinnalle 120 kiloa ja siitä kymmenen vuotta eteenpäin tulokset eivät muuttuneet miksikään. Lukiossa pojat tekivät punttia harva se päivä ja nyt yli 35-vuotiaanakin rakkaus puntteja kohtaan on kohtalaisen korkea. Toki nykyään myös treenaamista on saatu järkevämpään suuntaan pelkän pumppauksen lisäksi.

Oulun Lipon miehistö kutsuu

Armeija-iässä Pelto ja tutkapari V-P Jokinen alkoivat kolkutella Oulun Lipon edustuksen ovea. Legendaarinen Kari Kallio otti kaksikon mukaan rinkiin ja hyvän talven jälkeen heille pätkähti 500 markkaa kirjekuoressa kouraan. Pelipaikka tosin oli Pellolla enempi etenijäjokerina ja muutaman vuoden jojottelun jälkeen päätös KeKiin ja Ykköspesikseen siirtymisestä tuli todeksi. Kempeleessä sai Pellon kaipaamaa vastuuta ja sen jälkeen Lipossa pelipaikka alkoi avautua jo paremmin.

”Armeijan voi käydä kahdella tavalla ja minä kävin niistä toisella. Leiriä ennen pudotin sängyn pikkuvarpaan päälle, ettei tarvisi lähteä metsään. Se ehkä kuvastaa millä tavalla kävin sen armeijan.”

Pellon nuoruudessa muu kuin pesäpallo oli Pavelle tärkeämpää. Kaksikko Pelto ja Jokinen pelasivat hyvän Lippo-joukkueen kakkoskärjessä aina peräkkäisillä numeroilla. Hyvän fysiikan ja jalkojen vuoksi Pelto kuitenkin pyöri vuodesta toiseen joukkueen matkassa ja on sikäli tyytyväinen nyt jälkikäteen, että on saanut nähdä pesäpallon montaa eri aikakautta. Samalla Pave analysoi aikakautta niin, että häneltä puuttui sellainen viimeinen kipinä lajiin. Edes montaa omaa ottelua hän ei jälkikäteen muista, vaikkakin ensimmäisessä pelissä Kiteen Palloa vastaan siepparina hän oli tehnyt muutamia paloja kolmoselle saaden myös kehut Kiteen pelinjohtajalta.

”Tuo Kiteen peli on melkein ainoita muistoja Lipon peleistä. Se oli yleinen vitsi, että Pelto ei tiennyt palavereissa kuka on Simo Eerikäinen, koska en hirveästi käyttänyt aikaani muiden pelaajien miettimiseen tai lajin seuraamiseen. Olen saattanut olla näiden asioiden ja sen ajan meiningin vuoksi oman menneisyyteni vanki. Ihan syystäkin kiersi juttua kentillä siihen aikaan minun heräilyistä Ouluhallin lehtikorista. Ehkä pelkkä pesäpallo ei riittänyt nuoren Paven ”äksöniksi” elämään.”

Jääkiekko myös kummitteli vielä Paven mielessä pitkään. Pesäpallossa hän koki vaikeaksi sen, että koska laji sisälsi kuolleita hetkiä niin silloin pelkästään pelinjohtajan pyyntöön syttyä pelistä ei vain pystynyt asennoitumaan. Jääkiekossa tuo sama syttyminen oli helpompaa vauhtia lisäämällä ja taklaamalla, mutta pesäpallossa draivin saaminen pelin sisällä oli nuorelle Pavelle haasteellista. Nyt myöhemmällä iällä Pave on ymmärtänyt ja hyväksynyt sen, että pesäpallossa kuolleiden hetkien yli päästään kärsivällisyyden kautta. Silloin kun on paikka iskeä niin se pitää käyttää. Sitä pelinjohtokin pelaajilta pyytää.

Heittokammo

Sotkamon mummolan pihaltakin tutun Janne Vuorisen tultua kahdeksi kaudeksi pelinjohtajaksi Lippoon, töitä alettiin paiskimaan ihan tosissaan. Pavella oli tapana käydä syksyisin reppureissamassa Thaimaassa ja sieltä saavuttua Vuorisen pyytämä puolimaratooni odotteli Suomeen saapuvaa leiriviikonlopun kera. Lipon joukkue oli nimekäs, ja vain työn ja tuskan kautta jokainen pystyi murtautumaan kokoonpanoon.

Kovat treenit nostivat myös Paven omat odotukset tappiin. Ensimmäisellä kaudella joukkue selviytyi välieriin, mutta hävisi sen kuitenkin tiukassa seitsemännessä pelissä Kouvolan Pallonlyöjiä vastaan. Pronssipelissä Oulun Lippo hävisi ihan pystyyn Sotkamon Jymylle eikä ketään pelaajaa kiinnostanut taistelu mitallista. Ei myöskään Peltoa.

”Tuo oli käsittämätöntä, että minullakaan ei ollut mitään menestystä miesten tasolla ja ei vain silti napannut yhtään Jymyä vastaan pronssi. Nykyään jos saisin mahdollisuuden pronssiotteluun niin kyllä kiitos! Erittäin mielelläni taistelisin siitä!”

Samana kesänä Pave joutui painimaan oman pelin kanssa. Esimerkiksi juuri Pattijoella mies heitti suoraan tv-kameraan ja hänelle alkoi pesiytyä heittokammo. Pelkän kysymysheiton heittäminen tuotti hankaluuksia. Kammon kanssa Pelto painiskeli vuoden päivät, ja ei jälkikäteen muista juurikaan puhuneensa siitä kenellekään. Se oli sen ajan tapa selviytyä. Kammon aikana yleisön huutelut alkoivat kuulua selvemmin ja selvemmin ja epävarmuus jäyti oman pään sisällä. Kokemuksen myötä Pelto luulee tietävänsä mitä esimerkiksi lautaskammo lukkarille teettää.

”Tuon kokemuksen jälkeen ei ole onneksi tarvinut miettiä enää heittämistä. Talven aikana se naksahti paikalleen, kun ei tarvinut pelata vaan sai treeneissä rennosti heitellä.”

Uusia tuulia Nurmosta

Lipon mentyä konkurssiin, Pelto alkoi katsella uusia tuulia. Hän tiesi samaan aikaan olleensa ”riskipelaajan” maineessa, ja sen vuoksi Nurmo tuntui paremmalta vaihtoehdolta. Jälkikäteen Nurmon kokemukset eivät synnytä Pavessa kovinkaan lämpimiä muistoja, sillä jo pelkästään pelillisesti kaudet olivat painajaismaisia. Omassa mietinnässä jo Pelto ehti kysyä itseltään, tämäkö oli tosiaan se taso mitä hän tuli saavuttaneeksi?

”Hirvein mahdollinen asia elämässäni tapahtui myös Nurmossa, sillä kun ensimmäisen kesän jälkeen menimme leirille ja juuri kun saavuin hotellihuoneeseen niin isä soittaa; pikkusisko on kuollut. Se pysäytti minun elämän.”

Vuodet Nurmossa loppuivat Pellon osalta JymyJussien fuusioon. Pave oli jo ehtinyt miettimään uransa lopettamista tosissaan, kunnes Sami-Petteri Kivimäen puhelun jälkeen mieli muuttui. Metsäkävelyllä hän päätti tehdä vielä henkilökohtaisen päätöksen ja uhrata kokonaisen vuoden pesäpallolle. Kaikki muut saivat jäädä ja mies päätti katsoa mihin omat rahkeet riittäisivät. Päätös tulisi olemaan niin vankka, että sen jälkeen ei ainakaan itse tarvisi jossitella ettei tullut koskaan kokeilleeksi.

”Loppujen lopuksi vuodet Pohjanmaalla olivat käänteentekeviä elämässäni. Treenasin vuoden täysillä ja pääsin Itä-Länteen. Peli alkoi kulkea ja pelasin JymyJusseissa kärkenä. Rinnalle löytyi myös vaimo Kärkkäisen Kaisa ja pesäpallosta tuli koko perheen yhteinen harrastus. Kotona saadun kannustuksen myötä kipinäkin alkoi kasvamaan.”

Pitkän polun päätös Pattijoella?

Pellon pelatessa Pohjanmaalla, perhe asui Porissa, missä vaimo Kaisa pelasi. Pariskunta haikaili kuitenkin takaisin paluusta pohjoiseen, ja kun Santeri Haipus erään kerran Paavolle soitti, paluu Oulun seudulle tapahtui nopeasti. Pattijoen Urheilijat tuntuivat hyvältä vaihtoehdolta ja joukkueeseen etsittiin vahvistusta linjaan. Linjassa pelaaminen oli sikäli tärkeä kriteeri Pellolle, että hän halusi pois pelkääjän paikalta siepparista.

En malttanut kirjoittajana olla käyttämättä hetkeä hyväksi Paavon puhelahjoista, ja pohdin hänelle ääneen pesäpallon syvintä olemusta. Monet PattU-pelaajista olivat kertoneet aiemmissa henkilökuvissa siitä, että pelaaja itse saattoi nähdä ja kokea pelin hyvin erillä tavalla kuin yleisö. Paavolla myös oli tähän sanottava, sillä hän kertoi pesäpallon olevan taktisesti niin vaikea laji, että kovinkaan moni ei ymmärrä mikä on kussakin tilanteessa oikeasti taka-ajatus ja tarkoitus. Yleisö nimittäin aivan syystäkin reagoi ensimmäisenä onnistumiseen tai virheeseen. Se myös kuuluu lajiin.

”Tähän käy hyvänä esimerkkinä sellainen, että kun me vaikka ollaan ulkokentällä ja joku sisäpelaaja lyö kumuraa väliin; Yleisö saattaa ajatella, että mitä ttua nuo hommaa eikä ota palloja kiinni. Pelaajat taas tietävät, että ulkokentällä on aina tilaa jos lyöt hyvän lyönnin. Ei jatkekumuroita oteta tuosta noin vain kiinni. Sisäpelissä taas voisi ajatella niin, että jos meidän pelaajan kumura on hyvän mallinen, mutta koppari hakee sen syöksyllä niin pelaaja kuin me toiset tiedämme, että se oli todella hyvä lyönti. Ei sellaista kannata sadatella siinä hetkessä.”

Pesäpallo on siinä määrin prosenttipeliä, että suurin osa pelaajista käyttää niitä lyöntivariaatioita, mitkä ovat pitkässä juoksussa parhaita. Variaatioita saattaa olla 1-3 ja kärkietenijät tai vaihtajat miettivät kokoajan, millä lyönneillä on parhaat prosentit. Hyvät lyönnitkään eivät automaattisesti takaa juoksua, mutta mitä enemmän saa omia hyviä lyöntejä kenttään niin jotakin hyvää tapahtuu pelin aikana. Pave avaa tätä esimerkiksi Timo Kallion ja pompun kautta.

”Viime kesänä satoi Kiteellä ihan hulluna vettä ja oli kylmä, mutta Tilli vain paukutti pomppua. Sille se tuntui siihen hetkeen parhaalta ja hän lyö sitä lyöntiä missä on on hänelle suurimmat prosentit. Minäkin ajattelin kaarella välillä, että onkohan tuo mies järjissään, mutta voitettiin se peli ja Tillin pomppu toimi.”

Pave kertoo itse olevansa sisäpelissä enemmän soveltaja kuin prosenttilaskuri. Hän on sikäli luonteensa vanki, että välillä mieli pyytää vaihtamaan lyöntiä, vaikka sinänsä ei olisi aina järkeä toimivaa lyöntiä vaihtaa. Toisaalta taas vastustajan heikompi pelaaja ulkokentällä houkuttaa kokeilemaan. Kukaan pesäpalloilija ei voi olla kaikissa lyönneissä yhtä hyvä, mutta kauden mittaan ja pelien välissä lyöntien hyvyys myös vaihtelee päiväkohtaisesti. Pelaajan lyönnit ovat usein linjassa fyysisen kunnon ja kropan mukaan kussakin pelissä.

Palataksemme vielä siihen, mitä katsoja näkee, mutta pelaaja kokee, Pave kertoo toisen esimerkin sisäpelistä. Aiemmin kerrotun hyvän mallisen kumuran lisäksi pelaaja voi lyödä vaikka hyvän lyönnin kakkossaumaan, mutta vastustaja nappaa sen kopiksi. Katsoja näkee tässä tilanteessa kopin ja palon, kun taas pelaaja ja joukkuekaverit tietävät, että olipa hyvä lyönti, mutta ei riittänyt. Pelaaja löi siis parhaansa ja samalla sovitun lyönnin, mutta ulkopelaaja vain oli tällä kertaa parempi. Enempää ei siis voinut pelaaja siinä vaiheessa tehdä ja sen kanssa oli elettävä.

”Ulkopelissä Tirsa saattaa olla välimiehenä vaihtotilanteessa ja näyttää meille tosi paljon merkkejä. Silloin saatetaan sopia tietoisista riskeistä ja pelataan sisäpelaajalta kahta lyöntiä pois. Jos vastustaja on niin ovela, että se lyö jonkun muun lyönnin niin siinä ei välttämättä ole ketään meistä lähimainkaan. Pelinjohtajana Jussi voi tähän todeta, että pelasitte just niinkuin sovittiin, vaikka vastustaja onnistuikin. Se vain sattui lyömään kolmannen lyönnin. Näitä juttuja ei välttämättä yleisö heti hoksaa, mutta ei ulkopelaajakaan ajattele, että pelasimmepa tyhmästi.”

Nöyryys vaikeaa lajia kohtaan

Pave lähestyi ylipäätänsä pesäpalloa lajina hyvin nöyrästi ja ymmärsi lajin vaikeuden. Muista lajeista poiketen, pesäpallossa epäonnistuminen korostui paljon. Esimerkiksi jääkiekossa tai jalkapallossa yksilö saattoi vetää kohtuu paineettomasti muiden pelaajien keskellä vuodesta toiseen. Pesäpallossa taas jokainen hutilyönti ja kohti tuleva pallo oli lähtökohtaisesti yksilön ratkaistava. Jos epäonnistuminen tapahtui, yksilön toiminta joutui syyniin.

Pellon mukaan pesäpallo ei siis sopinut äkkipikaisille tai nopeita kehitystuloksia hakeville. Tätä oli helppo ymmärtää esimerkiksi lautailun kautta, sillä niin minä kuin Paavo olimme harrastaneet lautailulajeja; minä skeittausta ja Paavo lumilautailua. Lautailussa tosin oppiminen tapahtui kivun ja tuskan kautta ja vain ”hulluimmat” yksilöt oppivat nopeammin, mutta treenata täytyi ensin muutama vuosi, että laidan päällä ylipäätänsä pysyi. Junioripesäpallossa olikin Paven mielestä tärkeää, että laadukkaan valmentamisen lisäksi aloittelijat soveltaisivat harjoituksissa paljon muutakin kuin pelkkää lajia.

”Joskus katsoin pikkuveljen treenejä, jossa ne löi putkia ja lukkari syötti vääriä. Yksi kerrallaan on joku lyömässä ja takakentällä seistään räkää syöden. En sikäli enempää kritisoi, mutta sanon vain kuinka vaikeaa on saada junioreiden treenaaminen mielekkääksi ja tämä varmasti korostuu nykyaikana, kun halutaan nopeita tuloksia. Onneksi muista lajeista poiketen, pesäpallossa on aktiivinen leiritoiminta. Se on moneen muuhun lajiin verrattuna iso juttu!”

Pelin kehittäminen ja tulevaisuus

Paven henkilökuvan lopussa puhuimme vielä Pattijoen Urheilijoista, tulevasta kaudesta ja menestyvästä pelistä. Yksi iso teema Paven mukaan oli se, että joukkue pyrki reagoimaan pelin sisällä nopeasti tilanteisiin esimerkiksi ulkopelin kautta. Ulkopelaajan roolissa jokainen näki sisäpelaajan hyvät lyönnit ja ne piti pystyä kitkemään pois. Tällöin vastustajan lyöjä pakotettiin vaihtamaan kuuma lyöntinsä. Tämä vaati joukkueelta reagointiherkkyyttä, vaikka samalla reagointi ei ollut missään määrin helppoa.

”Reagointi kasvattaa ulkopelin todennäköisyyksiä. Jokainen varmasti tietää, että pitäisi reagoida, mutta niissä menee yllättävän kauan aina aikaa ja tilanne unohtuu seuraavan pelaajan hypätessä lyömään. Kun yksittäisen suorituksen saa katkaistua, koko ketju särkyy ja kummasti ne juoksut jäävät tulematta. Siksi jokaisessa tilanteessa pitää olla aistimassa. Jokaisen meidän ulkopelaajan.”

Pave itse kuului joukkueen kokeneeseen kaartiin ja ymmärsi roolin yhtenä tärkeimpänä reagoijana ulkopelissä. Kun PattU pelasi esimeriksi nollatilannekuviota, missä Pelto oli kakkospolttajan paikalla ja sisäpelaaja löi pystärin keskelle kenttää, viimeistään siinä vaiheessa Pellon piti sanoa Timo Kalliolle paikan vaihdosta. Sikäli simppelissä asiassa vaikeus tulee siinä, että peli on jatkuvasti nopeatempoista. Pellon mukaan tähän auttoi kokemus, sillä nuorilla pelaajilla fokus saattoi olla enemmän omassa tekemisessä. Reagointi vaati siis opettelua, että pystyi keskittymään sekä omaan peliin että huomioimaan tarvittavat muutokset. Kokemuksen kautta oma peli oli selkärangassa.

”Jos tarpeeksi pelaat jollakin pelipaikalla ulkopelissä ja joku lyö pussarin sinua kohti niin tiedät heti tarviiko sinun tehdä maksimaalinen suoritus vai riittääkö pelkkä rauhallinen palautus. Usein myös tiedät ennakkoon, että pallo tulee sinua kohti, koska vastustajan on esimerkiksi pakko pitää pallo maassa ja lyödä se linjaan maissa. Nämä ovat jänniä asioita, koska oikeasti noissa tilanteissa on kärkietenijöiden kanssa lähes aina kyse hyvin pienistä paloista.”

Lopuksi

Nyt kuuden Pattijoella vietetyn kauden jälkeen Pelto on ymmärtänyt, että uraa alkaa olemaan pikku hiljaa enemmän takana kuin edessä. Hän nauttii suunnattomasti nykyisesta arjesta, jossa hän saa pelata kesäisin pesäpalloa ja kaverit käyvät kasista neljään töissä. Sitä paitsi kasista neljään töitä tai tylsää arkea hän oli vältellyt koko elämänsä. Koko elämän hän on kantanut mukanaan kahta elämää – harrastuselämää ja pesistä.

”Toki käsitys tylsästä arjesta on vähän muuttunut ja nyt perhe ja muut asiat ovat itselleni tärkeitä. Opiskelen myös jo vähän uran jälkeistä elämää varten ja mietin elämääni eteenpäin.”

Pattijoen Urheilijoista on tullut Pellolle erittäin rakas kotiseura. Paven mielestä on tärkeää, että pelinjohtaja Jussi Haapakoski on saanut olla seurassa nyt jo toista kautta ja vihdoin täksi kaudeksi uutta on päästy rakentamaan vanhan päälle. Paavo Pelto jos joku haluaa päättää peliuransa vielä mitaliin ja voittaminen lähtee hänen mukaan joukkueen omasta uskosta, että me pystytään ja ollaan parempia kuin vastustajat.

Kiitos Pavelle mahtavasta tarinasta ja jatketaan ensi kerralla vaikka laskuvarjohyppäämisestä!

Teksti: Valtteri Karjula
Kuvat: Pattijoen Urheilijat