PattU blogstory-series 2020: henkilökuvassa Timo Kallio

29 tammikuun, 2020

Pattijoen Urheilijat järjesti somekanavissaan kannattajilleen äänestyksen; ketkä viisi PattU-pelaajaa ansaitsivat tulla kuulluksi kattavan henkilökuvan muodossa? Kannattajat valitsivat viiden kärkeen Topi Kososen, Sami Haapakosken, Timo Kallion, Juuso Keski-Koukkarin ja Jari Törmäsen. Viisi pelaajaa, viisi henkilökuvaa – tervetuloa syöksymään kauden 2020 PattU-pelaajien uraan ja elämään!

Timo Kallio

Pattijoella syntynyt, kasvanut ja lähes koko uransa pelannut Timo ”Tirsa” Kallio on meille pattijokisille hyvin tuttu kasvo. Timon isä Kalevi on toiminut Raahen seudulla opettajana ja 90-luvulta lähtien Timo Kallio on pelannut pesäpalloa PattU:n keltamustissa milloin missäkin ikäluokassa tai joukkueessa. Tuttuudesta huolimatta, allekirjoittanut ei muistanut ennen tätä haastattelua puhuneensa juuri muutamia lauseita pidempään herran kanssa. Olimmehan eri ikäluokkaa, ja siinä määrin samanlaisia raahelaisia, että emme huvikseen mene tuntemattomille juttelemaan. Onneksi siihen tuli hyvä hetki ja tekosyy tämän Tirsan henkilökuvan myötä!

Tänä päivänä Tirsa työskentelee siviilityössään Raahen SSAB:n tehtaalla, kuten niin moni muukin paikallinen. Hän vakinaistui vuonna 2011 työskenneltyään pitkän pätkän tehtaalla kesätöissä ja erilaisissa projekteissa. Tirsa opiskeli ja valmistui Oulun Yliopistossa prosessitekniikan osastolta pääaineena prosessimetallurgia. Koulutus on vastannut hyvin metalliteollisuuden tarpeita, ja voisi kuvitella Tirsan työskentelevän vielä tulevaisuudessakin SSAB:n riveissä. Olipa Tirsan elämä muutenkin Raahessa. Vaimo ja kaksi lasta pitivät miehen tehtävien tasalla myös vapaa-ajalla.

Mitä Tirsan aiempaan koulumenestykseen tulee, en uskonut yliopiston suorittamiseen pelkästään etenijäjokerin papereille. Siihen Tirsa kertookin olleensa aina hyvä koulussa. Tarkemmin ottaen keskiarvo oli jatkuvasti yli yhdeksän niin ylä-asteella kuin lukiossa. Toisaalta taas Tirsan koulumenestys on kuulemma perustunut enemmän työntekoon kuin lahjoihin. Hän kuvailee olleensa penaalin terävimmän ja tylsimmän kynän väliltä. Tunnollisuus ja säntillinen työnteko ovat auttaneet koulumenestyksessä.

”Olin perheemme ainoa lapsi. Pattijoella syntymisen jälkeen ehdimme piipahtamaan Imatralla muutaman vuoden, jossa varmaan pesäpallokärpänen viimeistään puraisi. Meidän kerrostalon pihalla oli iso kenttä, missä isät syöttelivät meille palloa ja läiskimme siinä palloa sitten porukalla. Katselimme myös Kytösalmen Hennan ja muiden vanhempien lasten pelaamista – siitä kaikesta kiinnostus pesäpalloon heräsi!”

Pesäpallon pelaamista, kuten muutkin siihen aikaan Pattijoella

Rakkaus pesäpalloon roihusi Tirsalla jo lapsuudessa. Isä Kalevi toimi opettajan ammatin lisäksi myös Pattijoen Urheilijoiden miesten joukkueen valmentajana. Sillä osaltaan saattoi olla vaikutusta Tirsan myöhempään lajivalintaan. Tosin -80 -ja 90-luvulla Pattijoella pelattiin kaikkialla pesäpalloa. Allekirjoittaneen tai Timonkaan luokalla ei ollut montaa, joka ei siihen aikoihin joukkueessa pelannut. Pesäpallon rinnalla kuitenkin harrastettiin paljon muutakin; lentopallo, jääkiekko, jalkapallo jne. Tirsalla itsellään pesiskoulu jäi välistä ja hän aloitti uran suoraan Pattijoen Urheilijoissa F-junnuissa.

Tirsan lahjakkuus urheiluun ulottui myös pesäpallon ulkopuolelle. Ystäväni Henri Ylikulju muistelee lapsuudessaan Tirsan olleen hyvin lahjakas lajissa kuin lajissa. Hän kiersi isä-Kalevin kanssa kilpailuja myös yleisurheilun parissa. Useat kilpailut maakunnissa ja piirimestaruuskisoissa päättyivät monesti palkintopallille ja silloin Tirsa oli onnistunut joko juoksussa, pituudessa tai keihäässä. Mitalisti itse muistaa taas Timo Aakon olleen siihen aikoihin voittamaton yleisurheilija.

”Lentopalloa myös pelasin aika pitkään pesäpallon rinnalla. Pelasin sitä vähän vanhempien ikäluokkien kanssa. Mopoiässä hurahdin myös golfiin, johon ei valitettavasti enää tänä päivänä ole ollut aikaa. Mitä nyt Haapakosken Jussin kanssa käyty muutamia kierroksia pelaamassa. Jussi on kova pelaamaan golfia – tai siis innokas!”

Pesäpallossa Tirsa kuului alusta alkaen PattU:n junioreissa siihen ”valiojoukkoon”, jotka pääsivät osallistumaan Itä-Länsi nuorisoleirille. Kilpailutilanne oli sen ajan Pattijoen junioreissa kohtalaisen kovaa, ja etenkin junnuissa saattoi olla monta joukkuetta per ikäluokka. Pelaajien vähentyessä mitä vanhemmaksi tultiin, Tirsa pelasi yhtäaikaa sekä b-ja a-pojissa. Hän muistaa paljon mukavia muistoja mm. Ismo Jukan ollessa tuolloisessa pelinjohdossa. Sitä hän ei tarkalleen muista, milloin varsinainen lajivalinta ja pelkästään pesäpalloon panostaminen tapahtui. Se saattoi olla siinä ala-ja ylä-asteen välimaastossa.

Edustuksen rinkiin mukaan

Tirsan nuoruudessa Pattijoen Urheilijoissa toteutettiin harkittua pelaajapolitiikkaa. Joukkue oli kivikova ja juniorin murtautuminen siihen vaati aikaa ja kärsivällisyyttä. Vain pieni osa lahjakkaistakin junioreista pääsi joka vuosi mukaan edustuksen rinkiin ja niin pian koitti myös aika Tirsan pääsyn. Talvella 2002 hän sai kutsun ensimmäisiin treeneihin ja kesällä 2003 Tirsa jo debytoi miesten Superpesiksessä.

Ensimmäiset treenit pidettiin Pattasten koulun salissa ja Antti ”Burtsi” Vihtkari taklasi nuoren tulokkaan alkulämmittelyssä puolapuihin. Siinä vaiheessa edustusjoukkueen tekemisen totisuus tuli hyvin myös Tirsalle ilmi. Hieman myöhemmin Tirsa pääsi treenien lisäksi pelaamaan. Muistoina ovat säilyneet esimerkiksi puolivälieräsarja Hyvinkään Tahkoa vastaan, jossa PattU oli häviöllä jo otteluvoitoin 3-0. Sen jälkeen PattU piristyi ja voitti neljä ottelua putkeen.

Hävityn välierän jälkeen PattU kuitenkin pelasi pronssista Koskenkorvalla. Yhdessä niistä peleistä syntyi samalla Tirsan ensimmäinen lyöty juoksu Superpesiksessä. Pelatessaan etenijäjokerina, pelinjohtaja Santeri Haipus teki yllätysoton takatilanteessa. Tirsa itse ajatteli menevänsä vain täyttömiehenä kentälle.

”Saha kuiskasi minulle korvaan, että lyö se kentällemenopussari ja löi samalla merkin päälle niin minun kuin ulkokentän yllätykseksi. En muista kuka kipitti kolmoselta kotiin, mutta minä jäin kotipesään ihmettelemään sitä tapahtunutta. Joku törkkäsi sitten samalla minut ykköspesään, kun en muistanut siinä hötäkässä edetä ollenkaan.”

Vuoden 2004 aikana PattU:n joukkue alkoi nuorentumaan. Runko säilyi tähtipelaajien Marko Rasinkankaan ja Pertti Mäkelän johdolla, mutta tuore lukkari Topi Kosonen ja juniorit kuten Tirsa itse pääsivät nousemaan esiin. Yhtenä hauskana knoppimuistona siitä ajanjaksosta kerrottakoon, että PattU:n kakkoskärki muodostui silloin pitkälti Topin, Tirsan ja Jari Törmäsen kesken. Eikä siinä vielä kaikki, Kosonen juoksi kärjessä, Tirsa vaihtoi Topia ja Törmänen huolehti kaksikon vielä eteenpäin, joskus kotiin saakka.

Ennen PattU:n ykköskärkeen murtautumista, Tirsa nähtiinkin usein myös etenijäjokerina. Koko uraansa peilaten, hän kokee kärkenä olemisen luonnolliseksi pelipaikaksi. Silloin pelaaja on vastuussa vain omien jalkojen siirtämisestä kentälle. Tirsalla myös jalat olivat totisesti nopeat, ja kentälle meno oli vain itsestä kiinni. Kärjen ei muista tarvinut stressata.

”Eihän nuo jalat enää sillä tavalla käy, mutta aikoinaan kehittelin lyöntipareja millä pääsee varmasti kentälle. Jos joku lyönti toimi niin sitä ei kannattanut vaihtaa vasta kuin sitten, jos ulkopeli reagoi siihen. Pomppu ja pystäri toimivat aika murhaavasti, milloin myös vaakamaila tai pelkkä näpy.”

Mane ja Pera opettivat pompun

Pääsimme Tirsan kanssa keskusteluissa puhumaan myös pesäpallon eri taktiikoista. En väitä itse tuntevani kovinkaan hyvin pesäpallon lainalaisuuksia tai taktiikkaa, mutta paljon mielenkiintoisempaa oli kuulla sitä suoraan pelaajan itsensä suusta.

2000-luvun jälkipuoliskolla pelin luonne alkoi muuttumaan ja ulkokenttä saattoi pelata perinteistä nollakuviota siepparin ollessa lähellä rajaa. Tähän kuvioon Kallio tarjosi totutusti pomppua ja pystäriä, eikä MiiluAreenan yleisön tarvinnut jännittää pääsikö herra kentälle vai ei. Tirsan lyöntivalikoimaan kuului myös ”kakkosrajaleikepomppu”, jolla hän kylvi tuhoa. Silloin pallo piti saada etumiehen yli nousemaan, ja pitkällä sekä samalla ulospäin kiertävällä pompulla kunnari oli Raahessa puolivalmis. Sitten piti vain juosta.

”Näiden lyöntien idea on usein siinä, että lukkari syöttää vaikka tolppaa eikä pysty hallitsemaan pallon tippumista lautaselle niin hyvin. Normaalissa syötössä syötöt ovat usein takalaudassa ja silloin lyöjä on paljon avuttomampi taitolyönteihin eikä lyöntiä saa leikkaamaan.”

Haastattelussa Tirsa innostui spekuloimaan pomppua enemmänkin. Haastattelijana kyselin tyhmiä yksityiskohtia ja jokaiseen tuntui Tirsalla löytyvän sanottavaa. Pattijoella oli sikäli pompulle pitkät perinteet, että huippupelaajat kuten Marko Rasinkangas ja Pertti Mäkelä olivat maankuuluja pompunlyöjiä. Silloiset ”reissumiehet” Pasi Pohjola ja Antti Vihtkari eivät myöskään säästelleet pompuissa ja näiltä kaikilta pelaajilta nuorempi Tirsa imi oppia.

”Luodon Jari kertoi joskus, että Pattijoella nousi pomppu niin hyvin, että menevällä pompulla lyötiin merkistä juoksuja kolmospuolelta. Kolmosvahti joutui olemaan niin kaukana pesän takana.”

Tirsa kokee olleensa siinä määrin etuoikeutettu pelaaja, että hän on saanut valtavasti oppia esimerkiksi pompun lyömiseen pelkästään pattijokisilta pelaajilta. Jo b-junnuissa Marko Rasinkangas saapui treeneihin antamaan yksityisopetusta pompun lyöntiin ja sen jälkeen joka talvi Tirsa ja Pertti Mäkelä harjoittelivat pomppua Raahen liikuntahallin montussa. Tirsa muistaa viettäneensä aika monta joululomaa Peran kanssa pelkästään kaksin pomppua paukutellen. Nuorena pomppulyönti vaati enemmän pituutta ja voimaa, sillä lyönti oli luonnollisesti raskaampaa ylhäältä alaspäin mitä vartalon kiertoliikkeeseen perustuen.

Peli muuttuu ja kehittyy

Ura nuoruuden ajan PattU:ssa meni enempi omaan peliin keskittyen. Tätä nykyä Kallio kuuluu joukkueen kokeneisiin ja on pitkään kantanut joukkueessa niin pelillistä kuin muutakin vastuuta. Silloin kakkoskärjen nuoret pelaajat eivät niinkään joutuneet kantamaan yhteistä vastuuta, eikä myöskään miettiä niin rajusti joukkueen yhteispeliä. Onnistumiset tulivat omien hyvien onnistumisen kautta. 2000-luvun ja ensimmäisen vuosikymmenen pesäpallo oli Tirsan mukaan muutenkin enempi vaihtopelaamista. Silloin huolehdittiin ulkopelissä omista sektoreista ja pidettiin välit ja etäisyydet tasaisina. Peli kuitenkin kehittyi alati liikkuvampaan suuntaan, ja näin ollen joka tilanteeseen reagoidaan herkemmin kuten nykyään tehdään.

”Esimerkiksi mestaruuskaudella 2008 vastustajan piti lyödä aivan täydellisiä lyöntejä vaihtoihin ja kotiutuksiin, mikäli he meinasivat meitä vastaan pärjätä. Meillä ei ollut tarve edes muuttaa peliä liikkuvammaksi, koska jokainen pelaaja oli omalla paikallaan niin hyvä. Tämä on sikäli jännä juttu, että homma toimii myös käänteisesti, mikäli sinulla on oikeasti hyvät pelaajat joka paikassa. Voit silloin pelata sekä passiivisesti että aktiivisesti. Ulkopelijoukkueen liikkumisen ja sekoittamisen tarkoituksena on oikeastaan päästä lyöjän pään sisään. ”

Kunnes se peli sitten joskus pysähtyy

Voitetun mestaruuden ja yli vuosikymmenen jatkuneen peliuran jälkeen, Tirsa päätti viettää välivuoden pesäpallosta. Alusta asti hänelle oli selkeää, että ura vielä jatkuisi, mutta pitkään jatkunut loman puute pakotti miehen välivuoden pariin. Ennen sitä hän oli pitänyt luonnollisesti omat pelipäivät aina lomapäivänä, jolloin vuoden aikana kesälomaa kerkesi syntymään vain kahdeksi viikoksi ja sekin ajoittui syksylle.

”Kauden 2013 jälkeen päätin, että kausi 2014 on välivuosi. Koin, että minulla ei ollut yhtään vapaa-aikaa. Elämä oli yhtä oravanpyörää, pelit ja treenit eivät enää kiinnostaneet ja koko laji tuntui suorittamiselta. ”

Välivuoteen vaikutti osaltaan myös se, että Pattijoen Urheilijoissa ei siihen aikaan tapahtunut mitään merkittävää. Tirsa koki, että joukkueella ei ollut aidosti menestymismahdollisuuksia eikä normaalisti menestyvän joukkueen kautta saatu motivaatio auttanut omien pelihalujen sytyttämiseen. Hän kaipasi aikaa vaimon ja kavereiden kanssa ja tehdä edes yhden kesän asioita, mitä ikinä vain halusi. Pesäpalloa pelatessa tuohon kaikkeen ei ollut mitään mahdollisuutta. Näin jälkikäteen hän ei koe kuitenkaan välivuoden pitämisessä mitään dramaattista. Jo yhden melkein levätyn välivuoden jälkeen mies puhkui taas uutta intoa kentälle! Pelitaitoja sikäli hän piti yllä Suomensarjaa ja muutamia Superpesis-otteluita välivuotenakin pelaten.

Ja matka jatkuu Joensuusta…

Välivuoden ja yhden pelatun PattU-kauden jälkeen, Tirsa lähestyi ystäväänsä Tuomas Jussilaa. Hyvän ystävän kautta hän oli kuullut Joensuun Mailasta paljon hyvää palautetta, ja Kallion perheen elämässä oli oikea rako käydä katsomassa mitä pesäpallo oli muualla kuin Raahessa. Jussila vei Kallion kyselyitä Joensuussa eteenpäin, ja ei aikaakaan kun Varonen ja Pennanen saapuivat Raaheen jututtamaan Kalliota. Näin syntyi sopimus Joensuun Mailan kanssa.

”Meille syntyi keväällä 2016 toinen lapsi ja niin minä kuin vaimoni pystyimme olemaan vanhempainvapaalla. Ei minulla olisi ollut mitään saumaa muuten lähteä kahdeksi kesäksi sinne.”

Kallioiden omakotitalo jäi Raaheen vuokralle, ja pariskunta vuokrasi heti Joensuusta itselleen omakotitalon. Muutto Joensuuhun toi elämään myös uusia näkökulmia, eikä Tirsaa haitannut välillä asua ja nähdä elämää muuallakin kuin Raahessa tai Oulussa. Joensuun Mailassa oli jo siihen aikaan erittäin lupaavat tulevaisuudennäkymät, ja pohjaa tulevalle menestyksellä oltiin selkeästi valamassa. Joensuussa Kallio ehti keskittymään täysin pelkästään pesäpallon pelaamiseen, ja sai huolehtia harjoittelusta ja palautumisesta täysin oman kropan mukaan. Tirsan elämä oli siinä vaiheessa urheilijan unelmaa.

Sotkamon Jymylle hävityt välierätappiot harmittavat Tirsaa vielä tänäkin päivänä. Omien sanojen mukaan ne harmittavat eniten koko uran ajalta. Joensuu oli ollut niskan päällä Sotkamoa vastaan koko kesän, mutta Tirsa kertoo itse ”einaroineen” muutaman kerran pahasti juuri välierissä. Ensimmäisenä kaudella ja ensimmäisessä välieräpelissä Tuomas Jussila löi 1-tilanteessa 2-puolelta läpi pallon puukatsomoihin. Sotkamon pelaajat saivat haettua pallon nopeasti, mutta jompikumpi Kalliosta tai Jussilasta olisi tuonut jaksovoittoon ja sitä myötä tod.näk. otteluvoittoon riittävän juoksun, kun vain Kallio olisi lähtenyt 3-pesältä kotiin ja Jussila samaan aikaan kunnarin yritykseen. Sotkamo ei olisi ehtinyt polttaa molempia pelaajia, ja siitä voitosta he saivat J.Tammisen sanoin momentumin itselleen.

Toiselta kaudelta hän muistaa vielä erään pettymyksen, missä hän ei nähnyt kolmosvahtina Jani Komulaisen kääntöä rajaan ja pajatso tyhjeni siitä. Ennen sitä peliä Joensuu oli hallinnut peliä mielinmäärin, mutta jälleen kerran momentum kääntyi ensin siinä pelissä ja myöhemmin koko välieräsarjassa. Nämä virheet harmittavat Kalliota henkilökohtaisesti ja kovaa. Lopulta kuitenkin Joensuussa voitetut pronssit toivat lisää virtaa jatkaa pitkän, kuivan ja mitallittoman kauden jälkeen. Tämä antoi lisävirtaa Pattijoelle palaamiseen ja siellä jatkamiseen.

Joensuussa ihmiset olivat kyllä erilaisia kuin täällä Raahessa. Vähän lupsakammin saatettiin tulla torilla juttelemaan ja oli hauskaa nähdä vähän sitä susirajan elämää. Samaan aikaan katsoin erittäin tarkasti PattU:n pelejä, kuten karsintoja Tamperetta vastaan.”

Takaisin kotikylälle

Tirsan pari vuotta kestänyt ura Joensuussa päättyi sillä tavalla meidän kannalta onnellisesti, että saimme kaudelle 2018 hänet takaisin Pattijoelle. Koko seurassa alkoi näkymään uuden tulemisen aaltoja, ja helppo ja kokonaisvaltainen elämä Raahessa helpotti takaisin muuttamista. Puhuimme tässä yhteydessä Tirsan kanssa monista eri signaaleista, jotka viestivät osaltaan Pattijoen uudesta tulemisesta pesäpallokartalle. Tirsan mukaan seuralla oli esittää pidemmän tähtäimen suunnitelmia ja selkeitä satsaushaluja. Niistä kertovat esimerkiksi Haapakosken veljesten ja uusien pelaajien hankinnat Pattijoelle.

”Viime kaudella oli kyllä huonoa säätä ja meidän peli ailahteli. Sikäli kausi oli vähän rikkonainen. Raahelaiset tulevat pelejä katsomaan menestyksen ja hyvien otteiden kautta, eikä siinä ole mitään väärää. Tällä kaudella olemme oikeasti vahvistuneet ja se näkyy pelaajien itseluottamuksessa. Sitä kautta peli vapautuu ja huonot hetket eivät näy heti lamaantumisena.”

Puhuimme Tirsan kanssa paljon myös raahelaisuudesta. Totesimme molemmat Raahen olevan siinä määrin helppo paikka elää, että siellä ei ole olemassa sellaista ongelmaa tai haastetta, mihin ei apua saisi. Mitä sitten raahelaiseen pesäpalloyleisöön tulee, Tirsa näkee pelaajien tärkeimmäksi tehtäväksi tuottaa yleisölle pelillisiä elämyksiä. Minkä tahansa pesäpallopitäjän kannattajat arvostavat huippuluokan suorituksia ja niitä Pattijoen nykyinen joukkue on valmis tarjoamaan.

”Veikkaan, että MiiluAreena ei tulevana kesänä ole enää vastustajille mieluisa paikka pelata. Totta kai yleisö on mukana tekemässä siitä hankalaa, mutta kun me pelataan hyvin niin yleisö kyllä lähtee mukaan. Näitä elämyksiä me halutaan tarjota raahelaisille. Olemme valmistautuneet siihen.”

Loppujen lopuksi Timo ”Tirsa” Kalliolta jäi tätä henkilökuvaa kirjoittaessa kysymättä monta eri asiaa, mutta pomppupelin analysoinnin ja raahelaisen mentaliteetin puinnin jälkeen on varmaa, että miehellä asiaa riittäisi vaikka toisen henkilökuvan verran. Odotukset niin Tirsalla kuin meillä kannattajilla ovat luonnollisesti kovemmat, mutta samalla joukkue kykenee entistä paremmin vaatimaan itseltä hyviä suorituksia.

”Se on jännä tässä pesäpallossa, että jos olet keskittynyt peliin ja olet sen sisällä, et edes kuule huutoja mitä yleisöstä tulee. Eikä kuule edes Karjaluodon Jarin huudatuksia! Ajatus on vain oman pelin sisällä ja äänet kypärässä. Siihen moodiin sitä pyritään myös tulevana kesänä ja teemme kaikkemme, että se toteutuu.”