PattU blogstory-series 2021: henkilökuvassa Simo Rahunen

28 helmikuun, 2021

Pesäpallossa, kuten monessa muussakin urheilulajissa hienointa on ”spekuttaminen”. Kauden aikana ja sen ulkopuolella pelaajia siirrellään foorumeissa ja keskustelukanavissa eri seuroihin ja paikkakunnille, ja siirtojen mahdollisesti toteuduttua, useimmista ollaan oltu jo lajin sisällä hyvin hajulla. Kylänmiehet tietää ja puskaradio laulaa eli vain harvoin, mutta välillä, jokin seura onnistuu yllättämään kannattajansa ja tekemään uuden siirron salamyhkäisesti. Niin kävi Simo Rahusen ja PattU:n kanssa; Simo saapui rajoja pitkin Raaheen, aivan hiljaa hiipien!

Simo Rahunen

Jos en tietäisi Simo Rahusen olevan pesäpalloilija Pattijoen Urheilijoissa, sukunimestä päätellen heittäisin henkilön alkuperän johonkin keskelle Suomea. Sen lisäksi Simo Rahunen nimenä kuulostaa joltakin talvisodan sankarilta, tai maatilalliselta tai muuten vain hyvin supisuomalaiselta yksilöltä. Tosielämän Simosta nähtyjen valokuvien perusteella arvelut eivät mene aivan väärään, sillä pesäpalloilija Simo Rahunen vaikuttaa oikein rehelliseltä ja terveen näköiseltä nuorelta mieheltä. Hymyilee viattomasti ja käyttäytyy kentällä ja sen ulkopuolella fiksusti.

Laittaessani malttamattomana Rahusimolle viestipyynnön tätä blogstorya varten, en saanut ensin häneltä millään vastausta. Kellon tikittäessä ja minun höyrytessä toisessa päässä, käytin luppoaikani Joensuun Mailan hovikuvaajan Joona-Pekka Hirvosen kontaktointiin. Pyysin J-P:ltä kuvia juttua varten, sillä PattU:n toimiston pölyiset kansiot huusivat vielä hyviä valokuvia Simosta. J-P halusi heti auttaa kuvien löytymisessä ja lähetettyään kansion Rahusta sähköpostiini, pyysi valokuvaaja samalla lähettämään terveisiä ”Raju-Rahuselle”.

Pian myös selvisi syy Simon mykkäkouluun somessa. Hän kertoi olleensa muun KeltaMustan miehistön kanssa juuri leireilemässä Raahessa. Saimme sovittua soittoajan seuraavalle päivälle, jolloin Simolla olisi aikaa puhua Raahe-Kalajoki etapin verran. Myöhemmin lauantai-iltana kapusin pihalle omaan autooni odottamaan puhelua. Autossa pystyin rauhassa ja Webaston lämmittämänä kirjoittamaan muistiinpanoja.

”Lopeteltiin justiinsa joukkueen kanssa leiri. Nappasin HalpaHallista reissarin mukaan ja lähdin ajelemaan Kalajoelle. Tänään aamupalalla laskeskelin, että olisiko tämä ollut jo seitsemäs leiri – kuudes ainakin. Nyt on aikaa puhua, kun tätä 8-tietä ajaa. Kamerat tällä pätkällä on tuttuja, mutta kerran välähti ja sain säikäytyksen. Vähän on joutunut omin päin ajamaan tätä pätkää, kun olen töissä Sievissä ja jos sieltä suoraan kuljen Raaheen niin ei saa Severistä tai Juusosta kyytiläisiä.”

Täytyy mennä kauas nähdäkseen lähelle

Vaikka Simo Rahusen siirtyminen Raaheen pääsikin minut ja monet muut positiivisella tavalla yllättämään, kuulin toki aiemmin huhupuheita Simon mahdollisesta muutosta Kalajoelle. En kuitenkaan lotkauttanut huhulle riittävästi korviani, sillä ajattelin pessimistiseen tyyliin kuullun puheen olleen joko salaliittoteoria tai vähintäänkin jonkun yksittäisen toivottoman PattU-kannattajan trollaus. Jälkeenpäin sain todeta, miten internet ja sosiaalinen media olivat tehneet minut vain lähdekriittiseksi ja joku huhun alkuperäisistä levittäjistä sattuikin olemaan oikeassa siirron suhteen.

Pesäpallon seuraajana en kuulu itse niihin kannattajiin, jotka kieli kitalaessa huutavat kotiseuturakkauden nimiin. Luonnollisesti ymmärrän, että on tervettä, järkevää ja määrättyä rakentaa joukkue kotikylän varaan. Jokin osa minussa silti tykkää tarinoista, missä omaan kotikylän joukkueeseen saavutaan eri puolelta Suomea ja täysin tuntemattomista lähtökohdista. Itse työkarkurina täällä Uudellamaalla tunnen suurta sympatiaa reissaamista ja reissupelaamista kohtaan. Uusi ympäristö tekee terää ja pitää mielen virkeänä. Omaa kotiseutua alkaa arvostamaan uusin silmin.

Meillä Pattijoella on tälläkin kaudella hienoja reissumiehiä, jotka ovat sitoutuneet kesät asumaan Raahessa ja pelaamaan KeltaMustassa nutussa. Piispanen, Matikka, Keski-Koukkari, Haapakosket, Rahunen yms – pitkä lista hienoja hankintoja. Pelaajaliikenne Itä-Suomen ja Pohjois-Pohjanmaan välillä suuntaan tai toiseen ei ole ainakaan vielä tähän hetkeen mennessä minua kyllästyttänyt. Pattijoen kultapojan eli Aholan Samin reissut Kiteelle muistan, mutta enpä muita juurikaan ennen tätä Rahusen siirtoa. Okei Juntusen Teemu, mutta hienoa siis, että Pattijoen Urheilijat kiinnostavat ulkopaikkakuntalaisia. Vielä hienompaa, että PattU saa seurana ja joukkueena houkuteltua Raaheen oikeasti hyviä pelaajia!

Alkujaan Kesälahdelta

Pesäpalloilija Simo Rahunen syntyi Pohjois-Karjalassa Kesälahdella vuonna 1990. Rahusen perhe asui Simon vauva-ajan nykyisin Kiteeseen kuuluvassa Kesälahdessa ja Simon ollessa puolivuotias, perhe muutti Kiteen puolelle. Lapsuus oli urheilun värittämä, ja Simo jauhoi kavereineen lätkää ja pesäpalloa niin seurassa kuin vapaa-ajalla. Kitee oli turvallinen ja pieni kaupunki, jossa oli hyvä asua ja elää. Lapsuudessa tai nuoruudessa Simo ei osannut kaivata muualle, sillä Kiteeltä löytyi kaikki. Tosin muualta Suomesta katsottuna, Kitee sijaitsi aika itärajan pinnassa ja ehkä hieman kaukana.

”Toki lätkän ja pesiksen lisäksi muitakin lajeja pelattiin. Judoa ja jalkapalloa ja kaikkea. Samalla alueella asui samanikäisiä kosseja ja saatiin pelit pystyyn aina kun haluttiin. Se pihapelien ja höntsäilyn määrä oli ihan valtava, ja sen merkitys on ollut kyllä oman urheilu-uran kannalta huomattava. Pihapelejä parempaa ajanvietettä en ole vielä keksinyt.”

Lapsuusajan Kiteellä vallitsi myös iso pesisbuumi. Pikku-Simo pääsi todistamaan Kiteen mestaruuksia ja tuolloiset pelaajat eli omat esikuvat täyttivät katukuvaa. Simo muistaa tuolta ajalta erään Kiteellä pelatun Itä-Lännen, jolloin Simon isä ei huolinut häntä mukaan otteluun. Liput matsiin taisivat olla tiukassa ja niin Simo jäi kotiin vetämään itkupotkuraivareita isän syödessä makkaraa katsomossa. Onneksi hyvänä muistona on säilynyt ensimmäinen pesisleiri vuonna 1998, jolloin Kiteen entinen ja nykyinen tähtipelaaja Sami ”Eko” Partanen saapui Kiteen Essolle saattelemaan junnujoukkueen pesisleirille. Nämä jos jotkut olivat pienelle pesäpalloilijan alulle ikimuistoisia hetkiä.

Kasvattajaseura Kiteen Pallo

Pesäpallo muodostui Simon lajivalinnaksi monesta eri syystä. Hän ei tarkalleen muista elettiinkö kesää 1997 vai 1998 ensimmäisten treenien osalta, mutta joka tapauksessa Simo aloitti vuotta vanhempien joukkueessa ja pelasi kesällä 1998 täyden kauden. Simo pelasi juniorivuosina kärkenä sisällä ja ykkösvahtina ulkokentällä melkein b-junioreihin asti. Omien sanojen mukaan Simo oli nuori ja vikkelä, ja pärjäsi kovalla kunnianhimolla ja voitontahdolla myös vanhempien matkassa. Hän kertoo olleensa todella nälkäinen treenaaja ja innokas pelimies, kenestä paistoi aito halu voittaa ja ratkoa otteluita.

”Saatoin olla omille joukkuekavereille myös hankala tapaus, sillä voitontahto ja kilpailuvietti veivät minua niin rajusti eteenpäin. Välillä kävin ihan ylikierroksillakin, mutta kun olen ahkera luonne ja tykkään omatoimisesti tehdä treenejä, ei sitä kaikkea ajatellut niinkään treeninä vaan rakkaudesta lajiin. Kuten aiemmin jo kerroin, urheilu ja pihapelit olivat parasta tekemistä.”

Pesäpallon ohella Simo pelasi myös lätkää. Hän kertoo venyttäneensä lajivalintaa yllättävän pitkään. Esimerkiksi jääkiekossa pääsy Pohjola-leirin aluejoukkueeseen kertoo osaltaan lahjakkuudesta myös jääkiekon puolella. Lopulta käden murtuminen esti pääsyn lopulliselle leirille, mutta tuosta ajasta Simo muistaa aidosti myös miettineensä jääkiekkoa omaksi lajivalinnaksi. Ylä-asteen loppu oli pitkälti kahden lajin välistä taistelua, josta pesäpallo vain jotenkin jäi ainoaksi laijksi. Päätöksen Simo kertoo tehneensä täysin itse, kenenkään painostamatta.

”Meillä oli kolme kaveria siinä Kiteellä, ketkä kävivät lätkää treenaamassa myös Jokipojissa Joensuussa. Oikeasti mietin paljon sitä lajia, ja yhtenä ajatuksena oli lähteä jatkamaan kiekkoa c-juniorina SaiPaan tai Jokipoikiin. Yksi meistä jäi Joensuuhun pelaamaan ja minä ja eräs toinen kaveri jäätiin sitten Kiteelle. Sen käden murtumisen jälkeen jääkiekko sitten pian jäi, enkä ole sen jälkeen päässyt omaa tasoani siinä lajissa mittaamaan.”

Peruskoulun jälkeen opiskelu jatkui Kiteen lukiossa. Kiteellä myös oli hyvät saumat panostaa urheiluun ja kouluajalla oli mahdollisuus treenata osana opiskelua. Olipa Simo päässyt samaan aikaan Sotkamon urheilulukioonkin, mutta jätti kuitenkin sinne menemättä. Lukion aikana Kiteen Pallon Pasi ”Passe” Varonen nosti Simon ja muutaman muun pelaajan mukaan KiPan edustuksen rinkiin ja myöhemmin hallipelien jälkeen kesällä 2006 Rahunen debytoi kasvattajaseuran paidassa.

”Oli viikko c-poikien leiriin, kun yhtäkkiä kutsuttiin mukaan pelaamaan Superiin. Itse ottelusta en muista yhtään mitään, mutta sen päivän muistan tosi hyvin, sillä pelasin tuona kesänä sekä c:n, b:n ja Suomensarjan pelejä. Pelipäivänn päivällä kävimme ensin ToPon suomarin pelissä Saarella ja sieltä helkkarin kiireellä Timosen Tepin kyydillä suoraan Superin alkuverkkaan. Pelasin siis samana päivänä kaksi peliä ja illalla Imatraa vastaan olin ihan sumussa. Jännitti pirusti ja oli outo fiilis olla kentällä. Sain varmaan yhden lyöntivuoron siinä ottelussa, mutta pääsin pelaamaan kolme peliä jokerina edarin mukana.”

Sopimus Kiteen Pallon kanssa

Rahusen uran ensimmäinen merkittävä etappi tapahtui syksyllä 2006, jolloin hän sai kirjoitettua ensimmäisen sopimuksen kasvattajaseuran Kiteen Pallon edustusjoukkueen kanssa. Lapsuuden pitkäaikainen haave KiPan pelipaidasta täyttyi ja nuori poika pääsi kulkemaan legendojen, kuten Pasi Pirisen, Toni Kohosen, Sami Partasen ja Sami Aholan jalanjälkiä. Vesa ”Vesku” Varonen aloitti KiPan pelinjohtajana systemaattisen treenauttamisen talven yli. Tultaessa kesään 2007, Simo ei itse uskonut omaan pelipaikkaan ylhäällä, mutta sai kun saikin räpyläpaikan kolmospesältä koko kaudeksi.

”Joukkue muuttui silloin 2007 ja uusia miehiä tuli muualta. Ensimmäinen tehtävä oli pitää räpylä kädessä ulkona ja sisäpelivastuuta ei vielä tuona kausina tullut. Onneksi sain junioreissa pelata vastuullisessa roolissa sisällä ja jälkeenpäin osaan kyllä olla kiitollinen Varosen Vekelle ja Braggen Raimolle siitä, että antoivat vastuuta. Esimerkiksi etulukijana sain hyviä steppejä eteenpäin ja kehityin ulkopelissä valtavasti.”

Menestysvuosien jälkeen Kiteellä ei kaudella 2008 päästy pudotuspeleihin. Kausi 2009 taas sisälsi tosi hyviä vaiheita ja moni pelaaja oli hyvässä vireessä. Pasi Kokkonen voitti etenijäkuninkuuden ja Pasi ”Pirre” Pirinen pelasi viimeisenä kautena todella hyvää peliä lyöden paljon kunnareita. KiPan hieno kausi päättyi lopulta viidenteen sijaan, joka oli kaikkien mielestä suuri onnistuminen ja selkeä tasonnosto. Simo itse kertoo pelanneensa tuolloin rohkeaa etulukijan peliä, jollaista ei enää tämän päivän pesäpallossa juurikaan nähdä.

”Jos muistan oikein, taidettiin ennen kesätaukoa kärsiä vain yksi tappio ja se tuli Raahessa PattU:a vastaan. Sain itse pelata ulkona sellaista vähän pähkähulluakin peliä, jossa mentiin vaistoilla ja tehtiin itse ratkaisuja. Jos nykyisin miettii, miten pelaaminen on harkitumpaa, silloin halusin olla hyvin aktiivinen. Pirre esimerkiksi kannusti minua paljon omiin ratkaisuihin ja pelinjohtokaan ei liikaa ruvennut suitsimaan. Välillä tuli tuhoa kun avasin luukkua, mutta kun pääsi ryntäilemään ohituksille ja täyttämään saumoja, ulkopeli oli tosi aktiivista ja tehokasta.”

Armeijan harmaisiin ja henkistä kasvua

Vuonna 2009 Simo piipahti armeijassa Kontiorannassa. Kutsu kävi sissikomppaniaan, jossa joukkueurheilijoille ei oltu luotu samanlaisia polkuja kuin ehkä muualla. Tuona aikana arkisia haasteita synnytti se, että jokaiseen omaan otteluun ja treeniin täytyi käyttää varuskunnassa paljon energiaa. Käytäntöjä tai urheilijan polkuja ei sissikomppaniassa tunnettu. Välillä sissi-Simo saapui kasarmille hieman sippinä, jos takana oli esimerkiksi pelireissu Pohjanmaalle ja sen jälkeen aamuyöstä ajo kasarmille.

Armeijan jälkeen Simo halusi opiskelemaan liikuntaa Jyväskylään, mutta tie ensimmäisellä kerralla tyssäsi. Vaihtoehto löytyi Itä-Suomen liikuntaopistolta ja näin Simo pakkasi kamppeet ja muutti Joensuuhun. Kimppakämpässä asui Simon pitkäaikainen lapsuudenkaveri. Myöhemmin Joensuun OKL:ään päästiin sisään toisella yrittämällä.

”Asuin Joensuussa ja pelasin Kiteellä. Meillä taisi asua yhteen aikaan 7-8 KiPan pelaajaa Joensuussa ja kimpassa sitten kuljettiin treeneihin. Joensuussa oli hirvittävän helppoa yhdistää urheilu ja opiskelu, sillä esimerkiksi yliopisto ja Areena ovat ihan vierekkäin. Siellä on kyllä fasiliteetit kunnossa.”

Pesäpallon saralta ja Kiteen Pallosta Simon mieleen nousee pari juttua juuri noilta vuosilta. Simo oli saanut jo 2010-luvun jälkeen suurempaa sisäroolia joukkueessa, mutta kun vuonna 2012 Kiteelle saapui Matti Latvalan ja Sami ”Eko” Partasen kaltaisia vahvistuksia, näkymät sisäpelivastuusta pienenivät. Jälkeenpäin Simo onkin analysoinut, että tuona hetkinä hän olisi voinut hyvin säilyttää oman kunnianhimonsa pelipaikkataistelussa eikä tyytyä liikaa osaansa – vaikka joukkueeseen saapuneet vahvistukset olivatkin kovia pelimiehiä.

”Tätä on vähän vaikea selittää, mutta tyydyin jotenkin liikaa siihen, että kun Kiteelle saapui hyviä pelaajia, niin ei minun tarvitse olla sitten se numero kolmonen. Tämä kaikki aiheutti sen, että minulta uupui sellainen terävin fokus peliin enkä oikein tiennyt mihin olisin panostanut. En todellakaan syytä siitä ketään, mutta se hetkellinen pieni taantuma iski juuri siihen ajanjaksoon. Olin kuitenkin saavuttanut Superissa perustason ja kehittynyt hyvin, mutta hieman oli hukassa että mikä olisi se seuraava steppi. Pelaaja kuitenkin tarvitsee kokoajan suunnan minkä varaan omaa peliä rakentaa ja mitä asioita teroittaa omassa suorittamisessa ihan huippuunsa.”

Välillä Rahunen nähtiin näinäkin kausina KiPan ykköskärjessä ja treenaaminen edelleen maistui. Silti jälkikäteen hänen on helppo todeta ajanjakson olleen jonkinlainen taantuma omalla peliuralla. Ehkä taantuma oli juuri sellainen, millaisen jokainen urheilija jossain vaiheessa tarvitsee ja se kuuluu osana henkiseen kasvuun. Koettelemusten jälkeen pelaaja on valmiimpi kohtaamaan tilanteita entistä kypsemmin. Simon omien sanojen mukaan tuolloin hän ei osannut riittävän hyvin kertoa esimerkiksi omista erityisominaisuuksia pelaajana.

”Kaikki valmentajat ovat olleet todella tärkeitä, mutta ehkä tämän taantuman jälkeen on helppo todeta Huotarin Mikon kirkastaneen minun uran ja pelin suunnan uudelle tasolle. Mikko osasi auttaa mihin juttuihin aletaan panostamaan ja pääsin takaisin radalle oman tekemisen kanssa. Tykkäsin Mikon tyylistä miten hän ohjasi ja opasti ja siksi koen kaudet 2015 ja 2016 todella tärkeiksi oman urani kannalta. Vaikka joukkue ei menestynyt, oma harjoittelu alkoi realisoitumaan ja siitä aina nauttii, kun oma harjoittelu näkyy otteissa.”

Viimeiset kaudet kasvattajaseuran väreissä olivat Rahusen uran kannalta nousujohteisia ja pelaajana hän otti joukkueesta kokonaisvaltaisesti suuren roolin. Lopulta huippukausi 2018 jäi Rahusen viimeiseksi rakkaassa kotiseurassa ja näin ollen mies ehti edustamaan yhteensä kolmetoista kautta kasvattajaseuraansa Kiteen Palloa. Tuona ajanjaksona alati nuori ja nälkäinen KiPa keikkui sarjassa tasaisen varmasti sijoilla 7-8 ja pelikausia Rahuselle Rantakentällä ehti kertymään jo melkein yhden uran verran.

Suuri ja mahtava Joensuun Maila

Syksyllä 2018 Simo oli ehtinyt muuttamaan puolisonsa kanssa Jyväskylään. Pelaajana hänellä oli olo, että hän tarvisi muutosta kahdentoista vietetyn Kiteen kauden jälkeen. Joka kausi useiden vuosien ajan kipinä lajiin ja treenaamiseen olivat löytyneet siitä, että KiPassa voisi menestystä saavuttaa. Kun joukkueen rakenne aina vain kuitenkin muuttui ja välieräpaikan lunastaminen tuntui mahdottomuudelta, muut vaihtoehdot alkoivat pyörimään mielessä.

”Koin, että pelivuosia on takana jo sen verran, että nyt täytyy saada uutta virtaa ja näkymää, että voisi jatkaa pelaamista huipputasolla ja voittaa vielä jotakin. Vaikka olin pelannut hyvän kauden Kiteellä, se tuli ihan puskista, että Petri ”Peni” Pennanen pirautti minulle. Jotenkin olin aina kokenut olevani sen verran KiPalainen, että Joensuuta en osannut ajatellakaan vaihtoehdoksi. Toki JoMa ja sen toiminnan laatu jokaisella osa-alueella oli kadehdittavan hyvää, ja kun Juhani Lehtimäki soitti vielä Penin perään, ei siinä tarvinnut enää miettiä. Kiehtoi vain päästä osaksi jotain suurempaa ja koin, että minulla on pelaajana annettavaa siihen systeemiin.”

Rahunen ja Joensuun Maila sopivat suoraan kaksivuotisen sopimuksen. Saavutettu menestys Joensuussa ei ollut missään määrin sattumaa, vaan siellä oltiin tehty pidemmän aikaa systemaattista työtä ja joukkuetta oli rakennettu fiksusti. Rahusen saavuttua joukkueeseen, sen arjesta huokui miten organisoidusti ja ammattimaisesti asioita tehtiin. Samalla Simoa hieman jännitti liittyä joukkueen mukaan, sillä pelaajista hän ei tuntenut syvällisemmin montaakaan. Puolituttuja ja pitkän ajan vastustajia toki Joensuusta löytyi, sillä ikätoverit Mikko Kemppainen, Henri Litmanen ja Lauri Kivinen olivat olleet koko junioriajan aina vastassa. Samoin aiemmin Joensuussa asuessaan ja treenatessaan Rahunen oli törmännyt moniin pelaajiin ja vaihtanut heidän kanssa terveisiä.

Heti ensimmäisenä Rahusen kautena JoMa voitti mestaruuden. Kauden alku oli hankala, sillä ennakkosuosikki ei saanut peliä millään uomiinsa. Lopulta kun joukkueen sairastupa tervehtyi ja peli kehittyi omalle tasolle, JoMa puksutti vakuuttavasti loppuun saakka lyöden finaalissa Sotkamon Jymyn. Finaalien kaltaista kihelmöintiä Rahunen ei muista tunteneensa aiemmin ja kausi oli myös henkilökohtaisella tasolla hyvä. Se rooli mistä alkuun oli sovittu, hoitui puhtain paperein.

”Jotkut saattavat ajatella, että helppoahan se on käydä hakemassa Joensuusta mitali, mutta itse koen, että olen tehnyt pesäpallon eteen kymmeniä vuosia töitä ja vihdoin pääsin Joensuussa sen mestaruuden lunastamaan. Ei ole helppoa päästä hyvään joukkueeseen ja tavallaan se oli raaka ratkaisu siirtyä sinne, sillä KiPassa minulla olisi ollut suht hyvä rooli ja JoMassa taas piti raivata pienempikin rooli räpylässä. Sopparia kirjoittaessa ajattelin, että saapa nähdä pääseekö pelaamaankaan, mutta ensimmäisenä kautena sain hoidettua hommani hyvin. Tehtiin joukkueena yhdessä duuni ja palkinto saatiin kauden jälkeen.”

Mestaruuden jälkeinen ja toinen sopimusvuosi JoMassa eivät menneet aivan samalla tavalla putkeen. Pelipaikka ulkona oli tiukassa ja pelaavaan kokoonpanoon ei aina mahduttu. Samaan aikaan siviilielämässä Simo ja Pauliina muuttivat Kalajoelle ja matka Joensuuhun piteni entisestään. Tähän tosin motivaatiota toi seurakaveri Tuomas Jussila, joka oli jaksanut seitsemän kauden ajan matkustaa Oulun ja Joensuun väliä. Näin Simo ei pystynyt paljoakaan Kalajoen ja Joensuun välimatkasta purnaamaan.

”Pauliina sai töitä Kalajoelta, ja minulla oli terkan opintojen kanssa sellainen vaihe, ettei tarvinut enää läsnäoloa Jyväskylässä. Pauliinan työ osoittautui sellaiseksi, että siihen kannatti vastata myöntävästi eikä itsellänikään ollut mitään hätää lähteä kokeilemaan Kalajokea asuinpaikkana. Jos Tume jaksoi Oulusta painaa Joensuuhun niin kyllä minunkin piti sieltä Kalajoelta jaksaa.”

Matka susirajalta merenrantaan

JoMan kausi 2020 päättyi Kouvolaa vastaan ja myöhemmin joukkue hävisi vielä Vimpelille pronssia. Loppukesästä myös selvisi, että Rahuselle ei olisi enää tarjolla sellaista ruutua, mitä hän itse haluaisi. Seura ilmoitti aikeistaan Rahuselle reilusti ja näin kahden vuoden matka Joensuussa päättyi. Parhaimpana muistona tuosta ajasta säilyy kultainen mitali oman kodin seinällä. Samalla Pauliina sai tietää odottavansa lasta, ja koronan painaessa päälle perhe päätti jäädä toistaiseksi Kalajoelle. Simo sai töitä Sievistä ja aloitti siellä luokanopettajana.

”Siinä vaiheessa sitten PattU tuli mukaan kuvioihin. Suonvieren Jari ja Haapakosken Jussi soittelivat ja pikku hiljaa rupesi homma viriämään. Toki, kun on ihan eri puolelta Suomea kotoisin niin asiaa piti hetken tuumata, mutta samalla tiesin, että täällä Kalajoella ollaan niin en halunnut pienen lapsen isänä lähteä pitkän matkan reissupelaajaksi. PattU myös oikeasti halusi minut joukkueeseen ja pelaajana tuollaisen kyllä tuntee kun tahdotaan.”

Viime kesänä puolivälierissä PattU:a vastaan pelanneena Rahunen oli aina mieltänyt KeltaMustan Pattijoen Urheilijat hankalaksi vastustajaksi. Joukkue pystyi kiusaamaan hyviäkin joukkueita omalla viheliäisyydellään. Simo muistelee käyneensä kymmenettä kertaa MiiluAreenalla ennen kuin ensimmäinen voitto kotijoukkueesta napsahti tilille. Simon mukaan Pattijoen väreissä oli vuosien saatossa persoonallisia pelaajia ja tyyppejä, eikä PattU kuulunut Simon mielestä missään määrin harmaaseen massaan. Kaikkien meidän PattU-kannattajien onneksi, Rahunen ja Pattijoen Urheilijat kirjoittivat sopimuksen ja Rahunen päätyi samalla Avain Säästöpankin tulevaksi kummipelaajaksi.

”Tänään juuri oli pelaajien keskinäinen palaveri ja sanoin siellä muille, että ei ole ollenkaan vieras olo. Joukkueessa on hyvää leukailua, kuten täällä päin Suomea kuuluukin ja mukava ryhmä meillä on koossa. Tulevasta puhuttiin sen verran, että nyt keskitytään viikon päästä pelattavaan Seinäjoen harjoitusotteluun ja mietittiin asioita siihen otteluun. Näillä kilometreillä joukkueen menestyminen on todella tärkeää, ja kun kokemusta ja näkemystä on nyt karttunut tästä pesäpallosta, toivon, että pääsen ulosmittaamaan PattU:ssa parasta peliäni. Ensin lunastetaan paikka joukkueessa, ja sen jälkeen haluan käyttää pelissä omia vahvuuksia ja vaikuttaa asioihin. Toivottavasti pystyn tuomaan joukkueeseen eväitä mitä on matkan varrelta kertynyt reppuun eri tilanteita varten.”