PattU blogstory-series 2023: henkilökuvassa Antti Kiiskinen

24 marraskuun, 2023

Marraskuun lopulla Raahen edustalla jäät paukkuu ja tuuli vinkuu. Etenkin juuri tänä keskiviikkona lunta sataa viistosti suoraan takin sisään ja harva raahelaisista näyttää viihtyvän, hiihtäjiä lukuunottamatta. Onneksemme PattU:n edustusjoukkueen uusissa pukutiloissa Pattijoen vanhan terveysaseman sisällä tarkenee. Olemme sopineet sinne tärskyt Antti Kiiskisen kanssa. Vanhempainvapaani kunniaksi PattU blogstory-series saa kuin saakin jatkoa ainakin artikkelin verran. Sen verran kiinnostavasta pelaajasta on nimittäin tällä kertaa kyse!

Antti Kiiskinen

Valmistellessani tämän jutun kirjoittamista, en saanut päähäni montaakaan valmista mielikuvaa tai tilastotietoa Antti Kiiskisestä. Kaikki lajiniilot toki tietävät sen, että Kiiskinen on liikkuva pelaaja linjassa ja pystyy polttamaan asennosta kuin asennosta etenijöitä pesille. Sen lisäksi Kiiskinen on edustanut kahdeksan kauden ajan Sotkamon Jymyä, joka on jo itsessään saavutus. Mutta että Kiiskinen, tämä hymyilevä linjapelaaja, joka niin monet kerrat Pattijoen etenijätkin suolasi. Häntä pitäisi tällä kertaa haastatella.

Päätös Kiiskisen blogstoryn kirjoittamiseen oli jo viime kesänä valmis, kun sain jutella muutamia kertoja Antin kanssa milloin missäkin vain nähtiin. En tuntenut Anttia minkään vertaa, mutta hän osasi olla helposti lähestyttävä ja teki vaikutuksen omalla iloisuudellaan. Antti vaikutti juuri sellaiselta ihmiseltä ja pelaajalta, jolla voisi olla jotain sanottavaa suurelle yleisölle ja hänen peliotteita seuratessa näki heti, että hän pystyi toimimaan nuoren PattU-joukkueen henkisenä liiderinä ja johtavana pelaajana.

Antin ja monen muun pelaajan kohdalla muistan kärsineeni kroonista kateutta. Siksi olikin erittäin iso ja odotettu jymy-uutinen Antin siirtyminen vuokralle Raaheen kesäksi 2023. Ja mikä parasta, pelaaja sopi kesän 2023 jälkeen kahden vuoden jatkopahvin PattU:n kanssa!

Ken tietää missä on Saviselän kylä?

Antti Kiiskinen hymyili ensimmäisiä kertoja hampaattomana Kärsämäen Saviselän kylällä. Kylä sijaitsee puolessa välissä Kärsämäkeä ja naapurikuntaa Pyhäntää. Kylältä on saman verran ajomatkaa niin Raaheen kuin Sotkamoonkin. Antin perheeseen oli aiemmin syntynyt kaksi isompaa siskoa ja Kiiskisen maanviljelijäperheessä vietettiin parhaita ruuhkavuosia 90-luvun lopussa. Peräkkäin syntyneet lapset ja oma sikala työllistivät niin perheen isää kuin äitiä.

Kiiskisen perhe ei sinänsä ollut mikään urheiluperhe, vaikka isä kova penkkiurheilija olikin. Myös Saviselän kylän urheiluaktiviteeteissa perheen isä oli kunnostautunut, mutta kovana penkkiurheilijana he katsoivat yhdessä Antin kanssa etenkin jääkiekkoa. Antin suosikkipelaajaksi valikoitui Kärppien maalivahti Niklas Bäckström, jonka kautta myös pesisräpylä kulkeutui ensimmäisen kerran Antin sievään kouraan. Antti leikki ”Nikkeä” maalissa ja napsi räpylällä kiinni isän heittelemiä palloja.

Perheen kuopuksena sain katsella isän kanssa paljon urheilua. Ravasimme Sotkamossa katsomassa Jymyn pelejä ja senkin innostamana aloitin pesäpallon peluun myöhemmin Pyhäjärven Pohdissa. Kärsämäeltä ei löytynyt enää omaa pesäpallotoimintaa.

Kärsämäellä ei ole meidän elinaikana juurikaan pesäpallolla elvistelty, mutta kunnasta löytyy kuitenkin pesäpallohistoriaa. Antti tosin joutui aloittamaan oman harrastuksen naapuripitäjän puolella ja maanviljelijä isä kuskasi kiltisti kolme kertaa viikossa pikku-Antit Pyhäjärvelle. Antti tajusi jo pienenä poikana vanhempien panostuksen harrastuksensa eteen ja pyrki parhaansa mukaan auttamaan kotiaskareissa. Näin ollen matkat treeneihin sujuivat hyvässä sovussa.

En muista kertaakaan isän valittaneen sitä viikottaista kuljettamista. Siitä saa kyllä olla hänelle kiitollinen, että hän jaksoi minua sinne Pyhäjärvelle kuljettaa ja olla mukana harrastuksessa. Isän vahvuus kasvattajana oli sekin, että hän keskittyi kannustamaan, mutta jätti valmentamiset valmentajille. Uskon, että isän kautta olen säilyttänyt aina oma motivaation ja saanut itse oppia pesäpallon saloja oman intohimon kautta.

Antin mukaan isosiskot saattoivat joutua joustamaan siinä, että perheen arki pyöri paljon Antin harrastusten ja aikataulujen perässä. Antti ilmoitti kuitenkin jo pienenä juniorina Sotkamon olevan ykköstavoite – ensin opiskelemaan ja sitä kautta pesäpalloa pelaamaan. Pienen pojan selkeä tavoite ja haave kantoi läpi kouluajan ja innokkuus sekä tavoitteellinen tekeminen pesäpallon eteen näkyi jo siis hyvin varhaisessa vaiheessa.

Unelmana Sotkamo

Ylä-asteen jälkeen Antti muutti Sotkamoon. Tätä ennen hän oli satsannut sekä koulumenestykseen että pesäpallon pelaamiseen ja näin ollen paikka aukesi Sotkamon kuuluisasta pesislukiosta. Opiskelijat asuivat soluasunnoissa ja viikonloppuisin moni vielä pakeni äidin ruoalle takaisin kotipitäjään. Ensimmäisenä vuonna niin teki myös Antti, joka pelasi samalla Ylivieskassa B-pojissa ja Reisjärvellä Suomensarjaa.

Sattumaa tai ei, Ylivieskassa valmentajana toimi muuan Perttu Westersund. Sama ralli kotona jatkui, sillä isä kuljetti Ylivieskaan ja Reisjärvelle ja pelimatkat sen kuin pitenivät. Voi siis todeta, että se ukkeli on muutamat pesistreenit elämänsä aikana nähnyt. Kesät talvet isä odotti kiltisti kentän reunalla.

Sotkamossa oli tapana, että kauden jälkeen kasattiin kaksi eri harjoitusryhmää. Ensimmäisessä ryhmässä treenasi edustusjoukkueen vakiorunko ja uudet tulokkaat, ja toiseen ryhmään kuului tyypillisesti A-ja B-junioreita. Antin mukaan Kuosmasen Mikolla oli jotain tekemistä siihen, että hänet valittiin jo toisen lukiovuoden aikana ensimmäiseen treeniryhmään. Lahjakas ja lajitaitava Kiiskinen erottui monien nuorten joukosta, vaikkakin fyysisesti mies mahtuikin mailan taakse piiloon.

Hyvän treenitalven jälkeen paikka taivaassa ei kuitenkaan automaattisesti auennut, vaan nuorelle pelaajalle tyypilliseen tapaan Kiiskinen jatkoi pelaamista Sotkamon Jymyn farmijoukkueessa Haapajärvellä. Ykköspesiksen lisäksi Kiiskinen sai pelejä Jymyn molemmissa junnuissa. Yhdessä muiden jymyläisten kanssa he kiersivät pitkin Suomea eri sarjoja pelaten.

Kaudella 2015 Kiiskisen Haapajärvi joutui Ykköspesiksen pudotuskarsintaan. Heidän onnekseen joukkue ei kuitenkaan tippunut sarjaporrasta alemmas. A-poikien kausi Sotkamon paidassa oli myöskin tapahtumarikas, sillä joukkue voitti kaikki runkosarjan ottelut, mutta sen jälkeen tippuivat puolivälierässä Vimpelin Vedolle. Kiiskinen muistelee silloisen pelinjohtajan ottaneen tappion sen verran raskaasti, että viuhka ei ainakaan viiteen vuoteen käynyt koutsin hyppysissä. Juuri sinä kautena Sotkamon porukan piti olla A-poikien ennakkosuosikki.

Samalla kaudella B-pojissakin tuli nuottaan Vähäkyrön Viestiltä ja siellä muuan Juuso Keski-Koukkari oli sen verran sutjakka kakkosvahti, että lähdimme lauluun jo puolivälierissä. Opettavaisia pelejä ja kitkeriä tappion hetkiä.

Pesäpallon perässä pitkin poikin

Pelaamisen nälkä ei kadonnut mihinkään, vaikka lukiota mentiin toista vuotta. Kausi 2016 alkoi Antin omaksi pettymykseksi Jymyn Suomensarjassa, joka ei Ykköspesikseen tai Superpesikseen verrattuna oikein tuntunut yhtään miltään tavoitteelliselle nuorelle miehelle. Alkukesän aikana kypärää kiristi ja treenimotivaatio oli hakusessa. Taivaalta tupsahtanut vuokrasopimus Jyväskylään mahdollisti kuitenkin uuden haaveen Superpesiksestä.

Harjoittelimme yhden toisen Kirin juniorin kanssa treeneissä emmekä tienneet kumpi saisi paikan ylhäällä. Pelinjohtaja Lehtimäen Juhani laittoi meidät kolmosrajaan ottamaan kovia ja sen perusteella teki valintoja. Minulta myös kysyttiin halukkuutta pelata Lievestuoreella Ykköspesistä, ja siihen vastasin myöntävästi. En tiedä lopulta mihin valintani perustui, mutta pelipäivänä näin teksti-TV:stä aloittavani yhdeksikössä Superin puolella. Sarjakaste tuli Koskenkorvaa vastaan ja se peli me voitettiin.

Jyväskylän Kirin taru loppui kauden 2016 jälkeen, vaikka joukkue pelasi todella hyvän syyskauden ja kipusi säälipleijareihin. Sitä ennen Kiri oli hankala vastustaja monelle seuralle ja joukkueessa tuntui olevan hyvä höökä päällä. Seuran talous ei kuitenkaan mahdollistanut enää Superpesiksessä pelaamista ja näin ollen Kiiskisen oli pakattava laukkunsa ja palattava takaisin Sotkamoon.

Jyväskylässä asuin alkuun hotellissa, mutta sitten joukkuekaveri Latvalan Jukka sanoi, että saisin tulla hänen luokse punkkaamaan jos toisin samalla television olohuoneeseen. Jugi teki meille aamupalat ja sain köllötellä siinä telekkarin edessä olohuoneessa. Se oli mahtava kesä nuorelle pelaajalle.

Sotkamossa opiskelu jatkui normaaliin tapaan ja jäljellä oli vielä abivuosi. Koulumotivaatiota hieman heikensi se seikka, että Antilla ei ollut kirkkaana mielessä muu kuin pesäpallon pelaaminen. Lukioiässä Antti ei myöskään aivan aina muistanut mitä urheilijana toimiminen kaiken kaikkiaan vaatisi, vaikkakin treeneihin löytyikin aina riittävästi aikaa. Urheilussa kyse on kuitenkin paljon muustakin kuin pelkistä treeneistä. Unta ja ravintoa unohtamatta.

Lukiosta valmistuin kolmessa ja puolessa vuodessa. Paras arvosana taisi tulla äidinkielestä, mutta muuten koulu meni kyllä niin ja näin. Tunnen sen verran itseäni, että olen tavoitteellinen ja motivoinut kun tavoite on selkeä, mutta koulun kanssa sitä kirkasta tavoitetta ei ole vielä tänäkään päivänä löytynyt. Pesäpallo on ollut vielä se ykkösjuttu.

Vuokramies Kirvinen

Tammikuussa 2017 alokas Kiiskinen aloitti palveluksensa Kajaanissa. Syksyn aikana Sotkamo oli sopinut Antin vuokraamisesta Kempeleeseen Superpesistä pelaamaan. Lainamies Kiiskinen aloitti pelit kuitenkin Muhoksen paidassa Ykköspesiksen puolella ja uusi lempinimi ”Kirvinen” näki päivänvalon.

Salorannan Sami oli sanonut Rannan Juha-Matille, että otetaan se Kirvinen takaisin sieltä Muhokselta. Jusku oli varmistanut Samilta, että kuka Kirvinen, johon Saloranta vastasi, että se Sotkamosta tullut jätkä. Otetaan se takaisin.

Armeijavuosi ei Antinkaan kannalta ollut millään tavalla helppo. Monen pesäpalloilijan kohdalla armeija tuo omat haasteensa aikatauluihin ja treenaamiseen eikä toimivaa systeemiä ole tahtonut löytyä tänä päivänäkään pesäpallon ja Puolustuvoimien välille. Kempeleessä Antti pääsi kuitenkin mielipaikalleen linjaan ja pelasi siellä kaikki pelipaikat läpi.

Sillä kaudella tuli joku ihme suonenveto ja löin pystärillä monta juoksua. Loppukaudesta en kuitenkaan enää mahtunut kokoonopanoon ja jatkoin pelejä Sotkamon junnuissa. Sieltä tuli ensimmäinen SM-mitali pronssisen värisenä.

Vihdoinkin ylhäällä, mutta mitaliputki katkesi

Kaudesta 2018 tuli ensimmäinen täysi kausi Superpesiksessä Sotkamon Jymyn paidassa. Antti ei mahtunut aivan kaikkiin Sotkamon otteluihin, mutta käytännössä keskittyi täysin Jymyn edustusjoukkueen tekemiseen ja pelasi valtaosan peleistä. Kausi jäi kuitenkin Jymyn osalta torsoksi, sillä joukkue jäi mitalien ulkopuolelle ja pitkä mitaliputki katkesi. Mitaliputki oli kestänyt yhteensä kahdeksantoista kautta. Joukkue kärsi viidennessä välierässä tappion Kouvolalle ja hävisi vielä pronssin Vimpelille.

Oma lapsuuden unelma Sotkamon Jymystä sai kaudella 2018 täyttymyksen ja pääsin pelaamaan edustusjoukkueeseen. Tieni ei ole varmastikaan ollut se helpoin, sillä Sotkamossa on aina monta pelaajaa taistelemasta samoista pelipaikoista ja kilpailu on kovaa. Viimeistä kautta Sotkamossa pelannut Toni Kohonen jäi mieleen tuolloin siitä, että hän oli erittäin hyvä joukkuekaveri meille nuorille pelaajille ja piti meistä huolta.

Mitaliputken katketessa joukkue nuorentui ja esimerkiksi Kohonen lähti Ouluun ja Hartikainen Kouvolaan. Ilmapiiri ja joukkueen dynamia muuttui. Edelleenkään Antti ei kokenut syvällä sisimmässään täyttä varmuutta siitä, että paikka ylhäällä oli naulattu, mutta ulkopeliin luottaen itseluottamus lähti rakentumaan. Tyypillisesti ottelussa noin 60% lyönneistä tulee kakkospuolelle, mutta tuona kautena Kiiskinen vietti useamman pelin kolmospuolella.

Sotkamossa pesäpallo on koko Kainuun yhteinen juttu ja olihan se mitaliputken katkeaminen myös eräänlainen virstapylväs koko seuralle. Lopulta mekin pääsimme pelaamaan rennommin ja alettiin unohtamaan vanhat taakat. Tekeminen muuttui silloisen nykyisen joukkueen näköiseksi.

Talvella joukkue oli jo unohtanut menneen kauden ja kehitystä alkoi tulla jokaiselle pelaajalle myös henkilökohtaisesti. Antti monen muun nuoren tavoin alkoi löytämään tasapainoa oman kriittisyyden ja korkeiden tavoitteiden kanssa. Nuorelle pelaajalle juuri murtautumisen kynnys ja sen tuoma uravaihe on haastava, sillä etenkin liika itsekriittisyys saattaa kääntyä normaaleja ja riittäviä suorituksia vastaan. Pelaaja muuttuu itse itsensä pahimmaksi viholliseksi.

Painetta nuorelle pelaajalle

Talven jälkeen alkoi olemaan selvä, että Antin paikka löytyisi Sotkamon pelaavasta yhdeksiköstä. Perinteitä kunnioittaen myös vastustajat löysivät Sotkamon ulkokentästä nuoren kakkosvahdin, jota useampi joukkue alkoi pommittamaan. Kakkosvahti-Antti ei kuitenkaan pommituksesta säikähtänyt vaan napsi palloja molemmilta puolilta pesää ja välillä palloa jaloilla katkaisten.

Aloin jopa toivoa, että tulisi sitä palloa entistä enemmän. Itseluottamus kasvoi ja pian vastustajat alkoivat jättämään rauhaan. Fiilis pelata oli todella hyvä ja nautin siitä, että porukka pommitti kohti. Jalat olivat mustelmilla ja monesti hyökin pallon perään jalat edellä koittaen vain saada pallon pysähtymään.

Pudotuspeleistä Antti muistaa välieräsarjan Kouvolaa vastaan. Kouvolan Juho Hacklin antoi kotiuttajana kakkospuolelle todella paljon painetta eikä Antti nähnyt ulkokentältä oliko tuleva lyönti vartta vai kakkossaumaa. Hän tuskaili asiaa joukkuekaverille Antti Korhoselle, joka siepparin paikalta pystyi näkemään lyöntien lähdöissä eroa. Korhonen kehoitti kaimaansa jatkamaan klippien katsomista ja pian Hacklinin alkuasennosta löytyi kuin löytyikin ero. Tuo tieto helpotti tulevia pommeja huomattavasti.

Otin kakkosvahdin hommat silloin todella tosissaan ja neljänteen välieräpeliin vaihdoin uuden räpylänkin, ettei homma jää ainakaan siitä kiinni. Silloin tunsin, että nyt ollaan kohteena.

Sotkamon kannalta kitkerää kauden lopuksi oli se, että Joensuu voitti mestaruuden Sotkamon nenän edestä ja oman kotiyleisön hurratessa. Ottelun ratkaisua ei tarvitse Kiiskisen paljoa muistella, sillä ratkaisulyönti tuli hänen mukaansa juuri ”hänen paikalta”. Joensuun Mailan lyöjäjokeri Aleksi Rautiainen asteli lyömään supervuoroparin aloittavalla kakkostilanteeseen. Ensimmäinen lyönti oli vapaa, mutta sen jälkeen Allu teki varsinaisen pelimiehen ratkaisun ja käänsi kakkospuolelle.

Allu yllätti täysin meidät kaikki sillä kakkosrajapuhkasulla ja Joensuu sai siitä 1+2 ja voitti mestaruuden. Jos tuo lyönti olisi jäänyt laittomaksi niin uskon, että se koko ottelu olisi kääntynyt meille. Nyt jälkeenpäin tuolle Allun suoritukselle voi jo taputtaa, mutta sen pelin jälkeen se oli todella raskas rasti itselleni. Päästät lyönnin läpi, nappaat hopean kaulaan ja kuuntelet sen jälkeen kopissa, kun toiset riehuu naapurissa. Ei ollut mukavaa ei.

Korona tuli Kainuuseenkin

Ensimmäisen miesten mitalin jälkeen tuli koronavuosi ja sekoitti pesiksenkin. Antti asui silloin nykyisen PattU-pelaajan Ville Veittikosken kanssa samassa kämpässä ja sai pian tietää, että pesäpallo menisi hetkeksi tauolle. Palkanmaksu loppui ja lomautukset alkoivat monen muun suomalaisen pesäpalloilijan ja töissäkäyvän tavoin. Pesäpallon sijaan Antti ja Niilo Piiponniemi paiskivat tuon ajan kainuulaisessa yrityksessä ilmanvaihtokanavien puhdistusten kimpussa. Työelämä toi hyvän rytmin arkeen ja se on ollut aina Antille tärkeä osa elämää.

Kesään mentäessä koronatilanne Suomessa helpottui hetkellisesti ja kausi saatiin käyntiin heinäkuussa. Otteluissa yleisömääriä rajoitettiin, mutta monessa hetkessä pelaaminen tuntui lähes normaalilta. Jymy ei muutenkaan koronatilanteesta hätkähtänyt vaan vakuuttavan runkosarjan jälkeen laittoivat ensin pudotuspeleissä lauluun Seinäjoen, sen jälkeen Vimpelin ja finaaleissa Kouvolan. Yhdeksi joukkueen syömä-aseeksi nousi hyvin toiminut kakkoskärki. Siinä pelasivat Kalle Kuosmanen, Riku Niemi, Konsta Kurikka ja Antti Kiiskinen.

Mestaruuteen matkaavassa joukkueessa on pakko olla hyvä kakkoskärki. Jokainen joukkue tietää toistensa ykköskärjet, mutta hyvä kakkoskärki pystyy tekemään tilannetta ja lyömään tärkeitä juoksuja perältä. Esimerkiksi toisessa finaalissa teimme vaihdoksen, jossa Kurikka tuli kasiksi ja minä siirryin ysiksi. Sen jälkeen taisimme lanseerata itsemme Suomen parhaaksi kakkoskärjeksi ja sitä varmasti olimmekin.

Sotkamon joukkue ei jättänyt muutakaan tekemistä sattuman varaan. Jymyn vahva valmennustiimi scouttasi vastustajia ja mietti taktiikoita sekä vastustajajoukkueita että yksittäisiä pelaajia vastaan. Kiiskinen muistaakin finaaleista tilanteen, jossa käytännössä Kouvolan lyöjäjokeri Jere Dahlström pakotettiin lyömään keskipomppu. Väärän jälkeen Kurikka hyökkäsi syötöstä keskelle ja kääkkä oli sillä valmis.

Sotkamossa urheiluakatemialla on varmasti iso rooli siinä, että laatu ja treenimäärät nousevat jo junioreissa ja kaikki heijastuvat myöhemmin edustusjoukkueeseen. Valmentaminen ei ole yhden miehen harteilla ja valmentamisen kova taso puskee kaikkia mukana olevia yksilöitä väkisinkin eteenpäin.

Mestaruuden ratkettua Sotkamon kotikentällä Hiukassa Antin toinen haave toteutui. Seuraavat kaksi kolme viikkoa meni täysin hurmiossa, eikä tilannetta tuntunut käsittävän oikein millään. Voittamisen tunnetta vahvisti entisestään se, että edellisenä vuonna Jymy oli kärsinyt katkeran tappion finaaleissa. Mitali oli monin tavoin Antille arvokas, sillä hän sai nostella poikaa myös pitkäaikaisen joukkuekaverin Niemen Rikun kanssa.

Joskus sain Sotkamossa kuittia omasta epä-kainuulaisuudesta, kun sattuu välillä hymyilyttämään ja hihittämään ja ulospäin näyttää etten ole tosissani. Tuon kauden jälkeen huomasin kuitenkin päässeeni sotkamolaisten sydämeen ja ansaitsin paikkani heidän silmissä. Oli äärettömän hieno hetki voittaa Hiukassa mestaruus.

Mies itse finaalissa

Voitetun mestaruuden jälkeen Antille tuli kova mestaruuskrapula. Alakuloon kytkeytyi moni eri tekijä. Mies kaipasi ulkopelin rinnalle sisäpelivastuuta. Ehkä myös pitkän ajan haaveen toteutuminen jätti tyhjän olon. Samalla ulkopelistä kasvoi liian iso asia ja virheet jäivät kaihertamaan. Monesta pienestä räpylävirheestä ei kertakaikkiaan tuntunut pääsevän yli.

Motivaation puute näkyi huonona valmistautumisena otteluihin ja vapaa-ajalla koitti unohtaa pesäpalloa. Sellainen käyttäytyminen ei ole tyypillistä minua ja siihen jotenkin itsekin heräsin. Totta kai pelissä aina ollaan jämäkästi, mutta joutui pumppaamaan itseä kokoajan ja koko touhu muuttui raskaammaksi. Normaalisti hengitän ja elän pesäpallosta ja se on luontaista minua.

Puuttunutta sisäpelivastuuta Kiiskinen lähti hakemaan kaaripelaamisen kautta. Hyvässä kaaripelaamisessa väärä-huuto on tärkein. Kaaren reunalla Kiiskinen oppi lukemaan lukkareita ja auttoi sitä kautta joukkuetta. Vaikka sisäpelivastuu oli kitsasta, joukkueen kannalta kaaripelaamisella oli arvo.

Tuo kausi oli kyllä raskain itselleni. Tampere jätti meidät nollille pudotuspeleissä. Se on selvää, että jokaiselle pelaajalle tulee huonoja kausia ja ne kuuluu tähän hommaan. Ulkonakaan ei peli kulkenut yhtään sen paremmin ja silloin kun itseluottamus on alhaalla niin kentälläkin sitä tekeytyy mahdollisimman pieneksi. Toivoo vain, että älä nyt ainakaan tänne lyö.

Ulkopelin kautta uuteen nousuun

Kaudelle 2022 Pattijoeltakin tuttu Jussi Haapakoski tuli Sotkamoon kakkospelinjohtajaksi. Jussin johdolla ulkopeliä alettiin laittamaan minttiin ja moni pelipaikka meni uusiksi. Pelaajia oli etenkin linjaan todella paljon ja Antin kohdalla muutos tarkoitti esimerkiksi vaihtoa takalukijan tontille. Muutos ei ollut kivuton, sillä se tarkoitti passiivisesta roolista siirtymistä liikkuvaan rooliin. Kun tämä muutos ei mennyt maaliin, lopulta Antista leivottiin kiinniottava pesävahti.

Joukkueen menestymisen eteen olen kyllä valmis aina tekemään muutoksia ja nuo muutokset silloin jo ymmärsin. Rooli oli kuitenkin vaikea itselleni, koska tuolloin ei palloja juurikaan tullut. Koitin hyväksyä muutoksen ja olin jo oppinut tietämään sen, että en ole ihan paska ihminen vaikka oma rooli muuttuikin kentällä.

Heinäkuussa Antti ei mahtunut enää pelaavaan kokoonpanoon. Kyse ei ollut pelkästään pelillinen vaan ratkaisuja jouduttiin tekemään monen eri asian vuoksi. Pelaaja itse mietti jo paluuta Ykköspesiksen puolelle, mutta sinnitteli joukkueen matkassa aina silloin tällöin otteluita pelaten.

Omasta mielestäni en kiukutellut vaikka tilanne oli mikä oli. Ymmärsin joukkueen edun. Mutta kauden jälkeen tuli ensimmäisen kerran mieleen se, että voisiko peliura jatkua jossakin muualla. Uutta junioria tuli ykköskärkeen ja tuntui, etten tulisi saamaan Sotkamossa juurikaan sisäpelivastuuta.

Päätös muualle siirtymiseen syntyi Perttu Westersundin soiton ansiosta. Perttu oli luullut, että Antin sopimus loppuu kauteen 2022 ja osasi sillä soitella. Asioita lähdettiin sen jälkeen selvittämään ja koska Antti työskenteli pelaamisen ohella valmentajana Vuokatti-Ruka Urheiluakatemialla, monia muitakin asioita piti säätää.

En tiedä miten se oli niin kova paikka mennä Kuosmasen kanssa juttelemaan ja kertomaan omasta tilanteesta. Olin kuitenkin niin kauan seurassa ollut. Alkuun Komulaisen Sakun kautta laitoin verkkoa vesille, mutta pian juttelimme hyvässä hengessä Mikon kanssa kaksin asiasta. Mikko ymmärsi hyvin pelaajan tuntemukset, mutta sen muistan hänen alkuun heittäneen, että ”Mitä Pattijoelle? Mitä me tästä hyödytään?”

Antin sopimus Sotkamon Jymyn ja Urheiluakatemian kanssa olivat vielä voimassa kesään 2023 saakka, joten vuokrasiirto tuli sen vuoksi ajankohtaiseksi. Antti vannoo käsi sydämellä, ettei ollut miettinyt Pattijokea millään tasolla, mutta Pertun soiton jälkeen omassa ajattelussa tuli selkeä muutos; mitä jos menisi muualle ja alkaisi saamaan sisäpelivastuuta? Millaista se olisi pelata muualla kuin Sotkamossa?

Ajattelen pesäpalloa aina ulkopelin kautta. Lyöntiratkaisuissa mietin mitä ulkokenttä ajattelee ja miten se sijoittuu. Ulkopelissä viehättää sen keskeneräisyys. Sitä ei siis voi pelata loppuun eli läpi. Välillä toki joukkueessa on mahdollista saada yhdeksän jätkää pelaamaan täysin sovitulla tavalla. Silloin ollaan lähes valmiita, mutta ei koskaan lopussa.

Kaikki tiet vievät Raaheen

Viime kesänä Antti Kiiskinen pelasi ensimmäisen kauden PattU-paidassa. Siirron jälkeen moni taakka lähti harteilta ja henkinen vapautuneisuus täytti mielen. Talven yli yksin tehdyt harjoitukset toivat vaihtelua ja yhdessä kulkeminen Oskari Lukkarin ja Topi Stillin kanssa Sotkamosta tuntui mukavalta. Ennen siirtoa pohdituttaneet ihmisten mielipiteet siirtoon liittyen unohtuivat nopeasti ja päätös tuntui jo talvella oikealta.

Ensimmäisellä Raahe-leirillä tuntui, että olisi tullut takaisin A-junioreiden joukkueeseen. Joukkue oli täynnä mahtavia nuoria tyyppejä ja koko seurassa tuntui olevan uuden rakentamisen aikakausi. En ole sitä koskaan hävennyt kertoa, että rakastan pesäpalloa yli kaiken ja uudessa joukkueessa innostus oli aivan valtava. Siihen oli hyvä oma innostus upottaa ja hypätä mukaan.

Hallikaudella Antti keskittyi yksinkertaiseen sisäpeliin, mutta sai vastuuta heti alusta alkaen. Yhtenä ajatuksena oli pelata hallissa pelkkää pientä ja saada sitä kautta merkintä muihin joukkueisiin omasta lyöntivalikoimasta. Pertun keskusteleva valmennustyyli sopi Antille ja sieltä saadut ideat laitettiin heti käytäntöön. Peli kulki koko kesän ajan Mikael Mäkelän ja Antin välillä ja kaksikko on pitänyt sen jälkeen tiiviisti yhtä.

En muista jännittäneeni koskaan niin paljon kuin ensimmäinen peli PattU-paidassa. Alkukesästä saimme hyvin napsittua pisteitä ja ne pisteet kantoivat huonon heinäkuun yli. Lopulta emme sitten olleet kuitenkaan valmiita puolivälieräpaikkaan, mutta jo nyt tiedämme, että meistä on kyllä siihen.

Uutena juttuna Jymy-uran jälkeen oli myös tietyllä tapaa Pattijoen uusi tuleminen niin seurassa kuin joukkueen arjessa. Kyseessä on nuorekas joukkue, joka yhdessä haluaa kasvaa ja kehittyä, mutta joka ei myöskään enää ensi kesänä pysty pelaamaan pelkästään altavastaajana. Iloisuus ja positiivisuus paistaa joukkueen pelaajista ja kenenkään ei ole tarvinnut esiintyä toistensa yläpuolella. Psykologisesti turvallinen ympäristö on monelle pelaajalle mieluinen.

Täällä on todella terve ilmapiiri ja meillä on selkeä yhteinen tavoite nousta kokoajan ylemmäs. Ensi kesänä meitä tuskin rankataan enää putoajaksi vaan jokainen tietää, että mielummin me tavoittelemme pudotuspelipaikkaa. Nykyinen sopimustilanne kertoo kaikista pelaajista myös sen, että olemme sitoutuneet tähän juttuun ja haluamme yhdessä kasvaa ylöspäin.

Raahen Urheiluakatemiassa valmentajana toimiva Antti Kiiskinen on oppinut urallaan jo sen, että kaiken onnistumisen takana on aina pelaamisen ilo ja tekemisestä nauttiminen. Valmentaminen ja nuorten kanssa toimiminen on avannut silmiä siihen, että kaikille ihmisille sattuu huonoja päiviä, mutta siellä taustalla on aina syvempi kokonaisuus. Välillä voikin vain käydä sanomassa joukkuekaverille tai toiselle pelaajalle, että pystyt mihin vain, mutta että tänään sattui sinulle huonompi päivä. Muiden näkeminen on avannut peilin omaan toimintaan ja ajatusmaailmaan ja sitä kautta kasvattanut Anttia ihmisenä ja pelaajana.

Nautin pesäpallosta tällä hetkellä täysin siemauksin. Viime kesänä Raaheen saatiin jo pientä buumia ja siinä meillä pelaajilla on aivan keskeinen rooli. Se on lopulta meistä kiinni, että ihmiset löytävät katsomoon ja porukka haluaa tulla meidän pelejä katsomaan. Haluamme olla ensi kesänä katsomisen arvoisia ja teemme kaikkemme, että olisimme lähempänä kaikkia raahelaisia ihmisiä. Raahelaiset ovat pesisihmisiä ja ne pitää saada nyt kaivetuksi katsomoon. Se on meidän tehtävä.